— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi tämä, aukaisten samassa puomin.
— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli seudun. — Onko vanha herra kuollut?
— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.
— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi: kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari! samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen luoksensa tielle.
— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja pysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun suuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin, olisiko Kohlhasilla passia?
— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.
Linnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran luvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.
Hevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa kulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin tunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin erehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei häntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän matka.
Vouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi rajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi joko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin. Hevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset, astui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen palvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri von Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka höpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä olisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa äkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin ääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden aikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi häntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi, ja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli Kohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko joukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa niitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he junkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti, linnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki tarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen kastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja kaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei parempia hevosia maassa ole kasvatettu.
Kohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne ritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä niitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen, kysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin mustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli hinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi, ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen pöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla paljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen pöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan. Kohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä ja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä aavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.