— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa oli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä saaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella tallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää hevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.
— Hm! Mitä sinä sitten teit?
— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät ainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan eteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä mitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat jäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.
— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin ensin arvelit?
— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä siellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois, ja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä; minä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen illalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten hanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin, missä olisi ollut parempi olla.
— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?
— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä he eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä. Jokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle äkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä ajattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin käyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.
— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi olla?
— Se on tietty, isäntä, ja hyvin pätevä syy heillä olikin! Illalla toisena päivänä, jonka olin sikoläätissä viettänyt, irroitin minä hevoset, jotka siellä olivat likaantuneet, ja aikomukseni oli niitä uittaa; mutta juuri kun minä pääsen linnanportille, kuulen minä linnanvoudin ja -hoitajan ryntäävän ulos linnantuvasta minun perääni palvelijoineen, koirineen, karikot kädessä, ja huutavan ikäänkuin mielipuolina: Ottakaa kiinni tuo jankuttaja! Portinvartia asettuu tielle minun eteeni, ja kun minä kysyn häneltä, mitä tuo raivoisa joukko, joka juoksee minua kohden, tahtoo ja mitä sillä on mielessä, vastaa linnanvouti: mitäkö me tahdomme! ja tarttuu molempain hevosten ohjaksiin. Mihin sinä viet hevoset? kysyy linnanvouti ja käy minua rinnuksiin. Minä vastaan: aioin mennä uittamaan niitä; luuletteko te herra, että minä…. Uittamaan! kiljuu linnanvouti, kyllä minä opetan sinut uimaan, karkuri, ja samassa tempaa hän ja linnanhoitaja, joka oli käynyt kiinni jalkaani, minut alas hevosen selästä, niin että minä putoan pitkää pituuttani rapaan. Karkuri! mitenkä te voitte semmoista luulla, huudan minä; onhan tallissa vielä jälellä minun omaa tavaraani: hevosloimi, silat ja palttinapakka! Mutta samassa kun linnanhoitaja kulettaa pois hevoset, syöksyvät vouti ja palvelijat minun kimppuuni potkien ja suomien minua ruoskilla ja sauvoilla, niin että minä näännyn puolikuolleena maahan linnanportin taakse! Ja kun minä kysyn: Mihinkä te hevoset viette? ja koetan nousta pystyyn, kiljuu linnanvouti: Ulos sinä linnanpihalta! ja huudetaan, ot' kiin', Musti! ot' kiin', Tuuna! ot' kiin', Pilkki! ja enemmän kuin tusina koiria karkaa minun kimppuuni. Silloin sain minä aseen käteeni, ja kolme koiraa käpertyi kuolleena minun viereeni; kuitenkin, kun minun surkeasti raadeltuna täytyi väistyä, kuuluu pillin ääni: Koirat kartanolle, portti kiinni ja salpa eteen! Ja tunnottomana vaivuin minä tielle.
Vaaleana, mutta teeskennellyllä hymyllä, sanoi Kohlhas: Eikö kuitenkin tarkoituksenasi ollut jättää linna, Herse? ja kun mies katsoi maahan, kasvoillaan tumma puna, jatkoi hän: Tunnusta se, sinä et pitänyt sikoläätistä ja tuumailit, että hevoset toki viihtyisivät paljoa paremmin Kohlhasenbrück'in tallissa!