— Oi, jätinhän minä sinne hevosloimen ja silat, niinikään palttinapakan. Jos minun tarkoitukseni olisi ollut karata linnasta, olisin kait pistänyt taskuuni ne kolme guldenia, jotka käärittynä punaiseen silkkihuiviin olivat seimen takana. Voi, kun te noin puhutte, kadun minä, ett'en sytyttänyt tulikivilankaa, jonka heitin menemään!

— No, no! En minä mitään pahaa tarkoittanut; minä uskon jok'ainoan sanan, minkä olet puhunut, ja jos niin tarvitaan, olen minä valmis ottamaan ehtoollisen sen vakuudeksi. Mieltäni pahoittaa, ettei sinun ole paremmin käynyt minun palveluksessani. Rauhoitu kuitenkin; oikeus on sinulle tuleva.

Sitten nousi Kohlhas istuimeltaan ja kirjoitti luettelon niistä tavaroista, jotka rengiltä olivat jääneet sikoläättiin, ilmoitti niiden arvon, kunkin kappaleen erikseen, kysyi kuinka suuriksi Herse arveli kustannukset sairashoidosta ja ruo'asta ja antoi hänen lähteä, tarjottuansa hänelle kättä.

Sitten kertoi hän vaimolleen koko jutun laadun ja alkuperusteet, selitti olevansa valmiin vaatimaan julkista tutkintoa asiassa, sekä olevansa iloissaan, kun vaimo oli yhtä mieltä. Vaimo, näet, sanoi, että moni muu linnaan saapunut matkustavainen olisi ollut vähemmän kärsivällinen kuin hänen miehensä, ja arveli hyväksikin työksi, että saataisiin tuollainen väkivaltaisuus estetyksi. Kohlhas kehui häntä oivalliseksi vaimoksi, iloitsi tämän ja huomisen päivän hänen ja lastensa kanssa ja lähti, niinpian kuin toimensa sen myönsivät, Dresden'in kaupunkiin, jättääksensä valituksensa oikeuden huostaan.

Päästyänsä mainittuun kaupunkiin, laati hän erään tuntemansa lakimiehen avulla valituskirjan, jossa hän, juurta jaksain kerrottuansa ne vääryydet, joita junkkeri Wenzel von Tronka oli harjoittanut sekä häntä itseänsä että hänen renkiänsä Herseä ivastaan, pyysi, että junkkeri lain mukaan rangaistaisiin, tuomittaisiin laittamaan hevoset samaan hyvään tilaan, missä ne ennen olivat, ja palkitsemaan sen vahingon, minkä hän ja hänen renkinsä olivat kärsineet. Asia oli todella selvä. Se seikka, että hevoset olivat laittomasti linnaan pidätetyt, loi ratkaisevan valon kaikkiin muihinkin kohtiin ja vieläpä, jos otaksutaankin, että hevoset ainoastaan sattumalta olivat sairastuneet, oli kuitenkin hevoskauppiaan vaatimus saada ne terveinä takaisin, täydellisesti oikeutettu. Häneltä ei myöskään puuttunut ystäviä kaupungissa, ja nämät lupasivat tukea hänen oikeata asiaansa; hänen laaja hevoskauppansa ja se rehellisyys, millä hän sitä harjoitti, oli saattanut hänet tunnetuksi ympäri maata ja varsin monen mielisuosioon. Muutamia kertoja oli hän kutsuttu päivällisille asianajajansa luokse, ja tämä, joka oli hyvin arvossa pidetty mies, lainasi hänelle rahaa oikeudenkäyntikulunkien suorittamiseksi. Jonkun viikon kuluttua palasi Kohlhas vaimonsa Lisbeth'in luokse Kohlhasenbrück'iin täydellisesti rauhoittuneena oikeudenkäynnin päätöksen suhteen.

Kului kuitenkin muutamia kuukausia, ja vuosi oli jo melkein mennyt umpeen, ennenkuin hän sai pienintäkään ilmoitusta Dresden'istä, mitenkä asiat olivat, vielä myöhemmän sai hän tietää, että juttu jo oli ratkaistu. Käännyttyänsä monta kertaa turhaan tuomio-istuimen puoleen, kysyi hän vihdoinkin asianajajaltaan erityisessä kirjeessä syytä tähän äänettömyyteen ja sai silloin tietää, että hänen asiansa oli korkeamman oikeuston käskystä kokonaan myttyyn pantu Dresdenin oikeudessa. Kun hevoskauppias hämmästyneenä tästä kirjoitti takaisin ja kysyi, kuinka se oli mahdollista, annettiin hänelle tieto, että junkkeri Wenzel von Tronka oli sukua junkkerille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, joista edellinen oli vaaliruhtinaan juomanlaskija, jälkimäinen hänen kamarijunkkarinsa. Asianajaja neuvoi häntä vielä sitäpaitsi, ett'ei hän enään nostaisi mitään kysymystä tästä seikasta oikeuden kautta, vaan ainoastaan koettaisi saada hevoset takaisin, jotka olivat Tronkenburg'issa, sekä ilmoitti hänelle vielä, että junkkeri, joka juuri oleskeli pääkaupungista, oli antanut käskyn jättää hevoset hänelle. Kirje päättyi pyynnöllä, että Kohlhas, jollei hän ollut tyytyväinen tähän asian päätökseen, siinä tapauksessa kääntyisi toiseen asianajajaan.

Kohlhas oli juuri tähän aikaan Brandenburg'in kaupungissa, mihin maaherra Henrik von Gensau, jonka hallitusalalla Kohlhasenbrück'in oli, aikoi melkoisella rahasummalla, mikä oli kaupungin osaksi langennut, perustaa hyväntekeväisyydenlaitoksia sairaita ja köyhiä varten. Erittäinkin puuhaili maaherra innokkaasti erään terveydenvesilähteen laittamisessa, joka oli muutamassa kylässä niillä seuduilla ja jonka terveellisestä vaikutuksesta taudinlyömiin ihmisiin luultiin paljoa parempaa, kuin mitä tulevaisuus osoitti; ja kun hän siihen aikaan, jolloin hän oleskeli hovissa, oli tullut tuntemaan Kohlhas'in ja oli ollut paljon asioissa hänen kanssansa, antoi hän Hersen, joka aina tuosta surullisen muistettavasta päivästä saakka Tronkenburg'issa oli hengittäessänsä tuntenut tuskallista pistosta rinnassaan, koetella tuon pienen lähteen vaikutusta. Tapahtui niin, että Henrik von Gensau juuri oli saapuvilla tekemässä muutamia määräyksiä kylpylaitoksensa suhteen, johon Kohlhas oli Hersen johdattanut, kun Kohlhas eräältä lähettliläältä, jonka hänen vaimonsa oli hänen luoksensa lähettänyt, sai tuon masentavan kirjeen asianajajaltansa Dresden'istä. Maaherra, joka huomasi puhuessaan lääkärin kanssa, että kyynel Kohlhas'in silmästä putosi tuolle avonaiselle kirjeelle, lähestyi häntä ystävällisesti ja kysyi, mikä häntä murhetutti? Hevoskauppias ojensi hänelle mitään vastaamatta kirjeen, ja tuo jalo mies, joka ymmärsi sen ilkeän vääryyden, jota Tronkenburg'issa oli Kohlhas'ille tehty, ja jonka seurauksista Herse vielä makasi sairaana, löi Kohlhas'ia olalle, kehoittaen häntä pitämään mielensä lujana; maaherra lupasi itse koettaa hankkia hänelle hyvitystä asiassa. Illalla, kun hevoskauppias maaherran pyynnöstä oli tullut hänen luoksensa, sanoi tämä hänelle, että hänen tulisi kirjoittaa anomus Brandenburg'in vaaliruhtinaalle, ynnä lyhyt selitys asiasta, liittää siihen asianajajan kirje, sekä pyytää hänen turvaansa sitä väkivaltaa vastaan, jota hänelle oli harjoitettu saksilaisella alueella. Sitäpaitsi lupasi maaherra itse saattaa kirjeen vaaliruhtinaan käteen, muitten kirjeiden keralla, jotka jo olivat valmiina; Brandenburg'in vaaliruhtinas silloin epäilemättä kääntyisi asiasta Saksin vaaliruhtinaan puoleen, ja tätä enempää Kohlhas luultavasti ei tarvitsisi oikeutensa hankkimiseen Dresden'in tuomioistuimessa, vaikka junkkeri ja hänen sukulaisensa juonittelisivatkin. Sydämellisellä ilolla kiitti Kohlhas maaherraa tästä hänen hyväntahtoisuutensa osoituksesta; siitä hän ainoastaan oli pahoillaan, sanoi hän, ett'ei hän heti ollut pannut asiaa alkuun Berlin'issä Brandenburg'in vaaliruhtinaskunnan pääkaupungissa, vaan oli ensin asiaa ajanut Dresden'issä. Sittenkun Kohlhas oli laatinut valituskirjansa ja jättänyt sen maaherralle, palasi hän Kohlhhasenbrück'iin, enemmän kuin milloinkaan varmana asian onnellisesta päättymisestä. Hän sai kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua eräältä neuvosherralta, kun tämä oli matkalla Potsdam'iin maaherran asioilla, sen surullisen ilmoituksen, että vaaliruhtinas oli jättänyt asian kanslerillensa, kreivi Kallheim'ille, ja ett'ei tämä, miten parasta tässä olisi ollut menetellä, kääntynytkään Dresden'in hoviin, eikä pyytänyt laillista tutkintoa tehdystä väkivallasta, vaan oli vaatinut tarkempia tietoja junkkeri von Tronkalta. Neuvosherra, jonka vaunut seisoivat Kohlhas'in huoneen edustalla, ja jolle oli annettu toimeksi ilmoittaa hevoskauppiaalle, miten hänen asiansa oli käynyt, ei voinut antaa tyydyttäviä vastauksia hänen kysymyksiinsä, miksikä vaaliruhtinas oli siten menetellyt. Hän lisäsi ainoastaan, että maaherra oli käskenyt lausua Kohlhas'ille terveisiä, ja toivonut, että hän olisi kärsivällinen tässä asiassa. Neuvosherralla näytti olleen kova kiire matkustamaan eteenpäin, ja vasta tämän lyhyen keskustelun lopulla sai hevoskauppias tietää, että kreivi Kallheim oli junkkeri von Tronkan lanko, seikka, joka teki vielä epätietoisemmaksi, pääsisikö tuo alhainen hevoskauppias milloinkaan oikeutensa perille, kun hänellä oli niin mahtavia vastustajia.

Kohlhas, jolla ei enään ollut mitään iloa ei hevoskaupastansa eikä talostansa eikä kartanostansa; tuskin vaimostaan ja lapsistaankaan, odotti koko seuraavan kuukauden kamaloissa aavistuksissa. Aivan täsmälleen tämän ajan kuluttua tuli, kuten oli arveltukin, Herse, jonka tautia kylpy oli vähän helpottanut, Brandenburg'ista takaisin, tuoden muassaan vaaliruhtinaalta suuren kirjeen, jota seurasi kirjoitus maaherraltakin, missä luettiin, että hän oli hyvin pahoillaan siitä, ett'ei voinut tehdä mitään Kohlhas'in asian eduksi; hän lähetti hänelle valtiokanslian lausunnon, ja neuvoi häntä noutamaan hevoset, mitkä oli Tronkenburg'iin jättänyt, ja muuten olemaan äänettä asiasta. Lausunto sisälsi: "että sen kertomuksen mukaan, joka oli jätetty Dresden'in oikeuteen, on Kohlhas nostanut riidan turhan päiten; junkkeri, jonka luoksi hän hevoset oli jättänyt, ei ollut millään muotoa häneltä niitä kieltänyt; hänen tarvitsisi ainoastaan lähettää joku linnaan niitä noutamaan, tahi antaa junkkerille tieto, mihin tämä ne voisi lähettää, mutta kaikessa tapauksessa pitäisi hänen säästää valtiokansliaa tuollaisista koirankurista ja riidanjankutuksista."

Kohlhas, joka ei juuri suuresti pitänyt väliä hevosista eikä niiden arvosta, vaan enemmän siitä, että oikeutta kiellettiin häneltä ynnä hänen palvelijaltansa, kun he kerran olivat vääryyttä kärsineet, kuohui vihasta, kun hän sai tämän kirjeen. Joka kerta, kun jotakin hälinää kuului ulkoa, silmäili hän harmillisimmalla tunteella, mitä milloinkaan oli hänen rinnassaan riehunut, portille päin, nähdäksensä, olisiko siellä mahdollisesti ehkä junkkerin väkeä, jotka jollakin kaunistelulla toisivat hänelle hevoset takaisin, nälkääntyneinä ja kiusaantuneina.

Päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa kuitenkin ilman mitään kuulumatta. Viimein sai hän tietää eräältä tuttavalta, joka kävi häntä tervehtimässä, että hänen hevosiaan, nyt niinkuin ennenkin, käytettiin töissä, samoin kuin junkkerin omiakin. Hän pyysi nyt luoksensa naapurinsa, erään tilanomistajan, joka jo kauan oli tuumaillut laajentaa kartanonsa alaa, ostamalla ne maaosat, jotka siihen sattuivat, ja tiedusteli häneltä, kun hän oli tullut, mitä hän kaikkiaan tahtoisi antaa hänen maistansa sekä Brandenburg'in että Saksin alueilla, taloineen ja rakennuksineen, irtaimen ja kiinteän kanssa. Lisbeth, hänen vaimonsa vaaleni kuultuansa nämät sanat; hän kääntyi pois sekä kumartui pienimmän lapsensa puoleen, joka leikitsi lattialla, ja silmäykset, joissa kuolema kuvastui, lensivät pojan punaisten poskien ohitse — hän istui, leikiten äitinsä kaulaliinalla — Kohlhas'iin ja siihen paperiin, mikä tällä oli kädessä. Tilanomistaja katseli ihmeissään Kohlhas'ia ja kysyi, mikä hänet oli saattanut noin kummallisiin tuumiin, johon hevoskauppias vastasi niin suurella huolimattomuudella, kun hän teeskennellä voi, että ajatus Hawelin rannalla olevan maatilansa myymisestä ei ollutkaan aivan hiljakkoin syntynyt; olihan siitä seikasta jo usein ollut puhetta; hänen talonsa Dresden'issä oli verraten tähän tilaan ainoastaan rasituksena, jota ei juuri voinut puheesenkaan ottaa, ja sanalla sanoen: jos naapuri tahtoisi myöntyä hänen tuumaansa ja ostaa molemmat talot, niin olisi hän heti valmis tekemään kauppakirjan siitä hänen kanssansa. Hän lisäsi väkinäisellä pilanteolla, että eihän koko maailma ollut Kohlhasenbrück'issä, voisihan löytyä seikkoja, joiden suhteen tämä asia, katsoen siihen, miten kunnollinen perheen isä hoitaa talouttansa, oli jotenkin ala-arvoista ja vähäpätöistä; suoraan sanoen: hänen mielensä oli kääntynyt, sen hän tahtoi hänelle ilmoittaa, suuriin yrityksiin, joista ehkä piankin saataisiin kuulla puhuttavan. Rauhoittuneena näistä sanoista, sanoi tilanomistaja vaimolle, joka tavan takaa suuteli lastansa, että ei suinkaan mies kuitenkaan heti vaatisi maksua, sekä asetti keppinsä ja hattunsa, jotka hän oli pitänyt polviensa välissä, pöydälle, ottaen lukeaksensa sen paperiarkin, joka oli hevoskauppiaan kädessä. Kohlhas selitti hänelle, siirtyen lähemmäksi, että se oli kauppakontrahti, jonka hän oli kirjoittanut, ja jossa, jos he kaupasta sopisivat, maksu oli määrätty suoritettavaksi 4 viikon kuluttua; hän näytti hänelle, että kontrahdista puuttui ainoastaan allekirjoitukset ja summat, niinhyvin ostosumma kuin se vahingonkorvaus, johon hän lupaa suostua, jos hän 4 viikon kuluessa tahtoisi kaupan purkaa, ja hän kehoitti häntä vieläkin kerran ilmoittamaan mielensä, vakuuttaen ettei hän itse suintaan olisi kohtuuton, eikä tahtoisi tehdä liikoja mutkia. Vaimo käveli edestakaisin huoneessa, hänen rintansa kohoili niin, että kaulavaate, jolla poika leikitteli, oli pudota hänen olkapäiltänsä. Talonomistaja sanoi, että eihän hän ollenkaan voinut päättää, minkä arvoinen talo Dresdenissä oli, jonka vuoksi Kohlhas otti esiin muutamia kirjeitä, joita oli kirjoitettu silloin kun se ostettiin, ja vastasi, että hän luopuisi siitä sadasta gulden'ista, vaikka kirjeistä nähtiin, että se oli hänelle itselleen maksanut sataviisikymmentä. Tilanomistaja, joka vielä kerran luki kauppaehdot ja myöskin huomasi niissä olevan kaupanrikkomis-oikeuden, sanoi, jo puolittain suostuneena ostoon, että niitä hevosia, jotka olivat tallissa, hän ei tarvinnut; mutta kun Kohlhas vastasi, että ei hänkään ollut halukas niitä myymään, sekä että hän sitäpaitsi tahtoisi itsellään pitää muutamat aseet, jotka olivat erinäisen huoneen seinällä, viivytteli tilanomistaja hetkisen ja uudisti vihdoin tarjoumuksensa, jonka hän jo kerran oli tehnyt edestakaisin kävellessään laattialla, puoleksi todella, puoleksi pilkoillaan, ja joka oli aivan turha tilan arvoon katsoen. Kohlhas työnsi paperin ja mustetta tilanomistajan eteen, ja sittenkun tämä, joka ei tahtonut uskoa omia silmiänsä, vielä kerran uteli häneltä, oliko tässä pelkkä tosi kysymyksessä, ja hevoskauppias siitä hieman suutuksissaan kysyi, luuliko hän hänelle pilkkaa tehtävän, niin otti hän yhtäkaikki ajattelevin muodoin kynän käteensä ja kirjoitti; kuitenkin pyyhki hän pois sen kohdan, missä puhuttiin vahingon korvauksesta, jos myyjä katuisi kauppaansa. Hän sitoutui antamaan sadan guldenin lainan Dresden'issä olevaa taloa vastaan, jota hän ei millään ehdolla tahtonut oston kautta itsellensä saattaa, ja antoi hänelle täyden vapauden purkaa kaupan kahden kuukauden ajalla. Hevoskauppias heltyi tästä hänen menettelystänsä ja puristi lämpimällä sydämellisyydellä hänen kättänsä. Ja kun he lopuksi olivat suostuneet siitä, mikä olikin pääehtona, että neljäs osa ostosummasta olisi heti ilman lyhennystä maksettava ja loppu kolmen kuukauden kuluttua Hampurin pankkiin, pyysi Kohlhas viiniä pöytään iloitaksensa niin tärkeän asian onnellisesta päättymisestä. Hän sanoi palvelustytölle, joka pullot toi, että tämä käskisi renki Sternbald'in satuloimaan rautikon hänelle; hän aikoi ratsastaa pääkaupunkiin, jossa, kuten hän sanoi, hänellä oli toimituksia, ja lupasi heti palattuansa suoraan ilmoittaa sen, mitä hänen nyt täytyi salassa pitää. Sitten ryhtyi hän lasia täyttäessään kyselemään yhtä ja toista Puolalaisista ja Ruotsilaisista, jotka silloin juuri olivat sodassa keskenänsä, kietoi tilanomistajan monenlaisin valtioasiallisiin arveluihin siitä, joi vielä kerran hänen kanssansa hyvän kaupan vuoksi ja otti häneltä vihdoin jäähyväiset.