— Sanomattakin on selvä, — sanoin minä, — ett'en minä astu seurakuntaani, olematta nainut mies. Kuinkapa saattaisinkaan virkatoimeni ensi päivinä ottaa päälleni pienen taloutemme maalliset huolet ja järjestyspuuhat? Miss'on minun työhuoneeni? Miss'on meidän asuinhuoneemme? Sinun pitää näyttää minulle kaikki tuo, Fredrika. Sinä olet tuosta vieraasta talosta tekevä lämpöisen kodin. Älä vaan unohda: työhuoneessani pitää olla akkuna, joka antaa sinun puutarhaasi, niin että keväisin saatan nähdä, kuinka sinä siellä kylvät ja istuttelet.
Hän naurahti punastuen eikä tahtonut kuullakaan tuollaista. Kumminkin hän puheli uusista uutimista akkunoissa, ja mitenkä puutarha olisi järjestettävä, ja eiköhän kävisi halvemmaksi ostaa kaikki, mitä tarvitaan, Frankfurtista. Sitten hän haasteli vanhasta äidistään, joka tulee meidän luoksemme, ja kyökistä hän haasteli kanssa ja kellarista.
Näin ollen ei ollut jäljellä muuta kuin ryhtyä tositoimiin: pyytää Fredrikalle armolliselta herrasväeltä eroa palveluksesta, sanoa irti katonrajainen kammio ja yksityistunnit, kuulututtaa meidät avioliittoon j.n.e.
Kaikki kävi, niinkuin käydä piti. Onnitteluja ja pieniä lahjoja tuli joka haaralta. Pian olin rikkaampi kuin moneen vuoteen tätä ennen. Muuan berliniläisiä tuttaviani, jonka lapsia olin opettanut, tarjosi minulle Magdeburgiin asti keveät matkarattaansa, ja sitä tarjousta en minä suinkaan hyljännyt.
Minä hankin itselleni tarpeenmukaiset passit. Silloin oli levoton aika: sotaa ja sotahuutoa kaikkialla. Meidän kuningas oli jo lähtenyt sotalaumoineen Thüringiin, tuota tähän saakka voittamatonta Napoleonia vastaan. Meille ei tuo sentään kovin suurta huolta tuottanut. Olihan vallan epäilemätöntä, että Franskalaiset ajetaan ennen neljäätoista päivää Reinin toiselle puolelle. Ennakolta, hyvin harkitsevana runoniekkana, olin minä katonrajaisessani jo sepittänyt viisikolmatta preussilaista sota- ja voittolaulua, joissa kaikki tulevaiset tappelut oli kuvattu niin tarkkaan, ett'ei tarvinnut kuin liittää niihin vain tappelutantereen nimi. Berliniläisiltä kustantajilta toivoin niistä saavani yhden ja toisen taalerin puhtaassa hopeassa. Huolellisena miehenä pistin nyt voittolaulujen käsikirjoitukset taskuuni siltä varalta, että ensimmäiset saisin painoon jo Magdeburgissa.
Lokakuun 14:nä, sinä päivänä, jolloin vanha preussilainen maine ja mahti näki häviönsä Jenassa ja Auerstädtissä, sinä päivänä sanoin jäähyväiset Fredrikalle. Ensimmäinen ero yhdeksän vuoden perästä!
Häät vietetään, niin oli päätetty, Berlinissä, heti kuin olen palannut Magdeburgista, ja sitten sitä lähdetään omaan pappilaan. Niin ihanalta kuin kaikki tuo kaukaa katsellen näyttikään, ei se meitä kumminkaan voinut lohduttaa. Tuntui kuin meidät temmaistaisiin ainiaaksi erillemme. Filosofian tohtorina minä kielsin kaiken inhimillisen aavistuskyvyn, mutta sulhasmiehenä minä hurskaassa yksinkertaisuudessa uskoin itsekin sitä.
— Ferdinand! Ferdinand! — nyyhkytti Fredrika. — Jumala suojelkoon sinua! Ole onnellinen, mutta emme me enää toisiamme näe milloinkaan!
4. Matka Magdeburgiin.
Lokakuun 15:nä ajoin minä äärettömän tyytyväisenä Brandenburgin tulliportista maantielle, kutsumuskirja ja voittolaulut taskussani. Potsdamissa piti minun muutamain asiain tähden olla yötä. Illalla läksin Sanssoucihin. Siellä puutarhassa, tuossa klassillisessa paikassa, jossa seitsentoista-vuotias Fredrika kerran oli vannonut minulle uskollisuutta, siellä minä nyt, yhdeksän vuoden perästä, uudistin uskollisuuteni lupauksen. Sitten istuin huoneessani yöhön myöhään, kirjoitellen armaalleni iliadia toiveistani ja unelmistani; kuvailin tulevan kotoisen elämämme onnea tuolla pappilassa, kaukana suuren maailman touhusta.