— Sinä ja minä, mitä me muuta tarvitsemme, saadaksemme alas maan päälle koko taivaan autuuden? Meidän majamme ja meidän puutarhamme on oleva ihanin osa Luojan luomakuntaa. Meitä ei kadehdi kenkään, emmekä me itse enkeleitäkään kadehdi.
Hyräillen Salis'in "Yks' on toivo mulla vielä", minä vaivuin unen helmaan, ja uneni oli vaan yhä kirjavampaa jatkoa äskeisiin haaveiluihini.
Varhain seuraavana aamuna läksin matkaa jatkamaan. Kyytimiestä ei minulla ollut, ja hevonen minulla oli säveä ja nopeajalkainen. Ajaessani tuossa, mietiskelin mielessäni, millä tavoin minun tulisi puhella kreivin kanssa, esiintyäkseni niin edullisessa valossa kuin suinkin, taikka olin haastelevinani Fredrikan kanssa, kun hän näyttelee minulle pappilatani, ja olin sanovinani hänelle: "Katsos, enkelini, tämä se on sinun valtakuntasi." Vaihteeksi pidin hengessäni tulosaarnaani kirkkoon kokoontuneelle kansalle, joka kunnioitti minussa sielunpaimentansa, ja samoin läsnä olevalle korkealle herrasväelle. Puheeni oli hyvin liikuttava: ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Fredrika lankesi kaulaani ja palkitsi minua suudelmalla.
Brandenburgin majatalossa vallitsi suuri vilkkaus. Puhuttiin ankarista taisteluista Napoleonin ja kuninkaan välillä: prinssi Louis Ferdinandin sankarikuolema Saalfeldissä oli saatu hirveällä tavalla kostetuksi; Thüringin metsissä olivat maailman voittajain, s.o. Franskalaisten, ruumiit tukkineet vuolaat virrat uusille urille.
— Ja kuinka on käynyt keisari Napoleonin? — kysäisin minä.
— Kadonnut.
— Entäs marsalkka Lannes?
— Kuollut,
— Entäs Davoust?
— Kuollut.