— Entäs Ney?
— Kuollut, Kuolleet kaikki tyyni.
En voinut enää pidättää itseäni. Minä pistin käteni taskuun ja olin vetämäisilläni voittolaulut esille. Takanani muuan vanha mies otti piipun suustaan, kumartui, ikäänkuin sattumoisin, puoleeni ja mörähti syvimmällä bassolla:
— Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta minä tiedän, ett'ei tuossa ole mitään perää. Suuri onnettomuus on tapahtunut.
Käteni herposi. Sotalauluni jäivät kuin jäivätkin entiseen kätköpaikkaansa. Suuri onnettomuusko? Ja minun pitäisi päästä Magdeburgiin! Kunhan ei vaan Napoleon armeijoineen pääsisi tunkeutumaan minun ja Fredrikan välille! Jo alkoi minua puistuttaa.
Mutta kaikki kansa, paitsi tuota vanhaa kovan onnen ennustajaa, riemuitsi majatalossa niin kovaäänisesti, niin vakuuttavasti. Jokainen tiesi kuvata taistelut ja kuninkaan voitot niin tyyten tarkoin, pienimpiä erikoisseikkoja myöten, ettei mointa voinut kertoa muu kuin se, joka oli kaiken tuon omin silmin nähnyt tahi silminnäkijältä kuullut. Minä yhdyin enemmistön mielipiteesen ja panin levollisesti maata.
5. Pahoja aavistuksia.
Seuraavana päivänä tuli maantiellä vastaani tuon tuostakin kuriireja, kiirehtien nähtävästi Magdeburgista tai armeijan luota Berliniin. Näitten sanansaattajain juhlallinen vaitiolo näytti minusta varsin arveluttavalta, sillä ilonsanomiahan pyytämättäkin ilmoitellaan puoleen ja toiseen.
Eräässä kylässä oli suuri ihmispaljous koolla. Minä ajoin väkijoukkoa kohti, mutta tieltäni ei väistynyt kukaan. Nyt vasta huomasin ison talon edustalla satuloituja hevosia ja akkunassa preussilaisia husareita.
— Mitäs uutta kuuluu? — kysyin minä lähinnä seisovilta ja pysäytin rattaani.