— Voi hyvät ihmiset! — huudahti muuan vanha maalais-eukko. — Kuningashan on joutunut ihan tappiolle, ja Franskalaiset marssivat jo tännepäin. Ties vaikka jo olisivat tunnin perästä täällä.
Tietysti minä en moisiin sanomiin paljoakaan luottanut. Minun teki kumminkin mieleni saada tarkempia tietoja. Ajoin senvuoksi rattaani seinäviereen, astuin maahan ja menin rakennukseen. Siellä vilisi ihmisiä kaikkialla. Husareita, talonpoikia, virkamiehiä olivat huoneet kirjavinaan. Siellä poltettiin, juotiin, kiroiltiin, juteltiin. Iloisia kasvoja ei näkynyt missään. Milloin puheltiin Preussilaisten tappioista ja Franskalaisten lähenemisestä, milloin jostakin överstistä, joka kovasti haavoitettuna ei enää kykene ratsastamaan, vaan jonka pitää tästä eteenpäin päästä ajoneuvoilla. Kylään oli vastikään lähetetty hakemaan keveitä rattaita häntä varten.
Minua pelotti hirveästi. Minä asetuin pöydän ääreen ja tilasin talon kehnoa olutta, kuullakseni lähemmältä, mitä tapahtunut oli, ja toimiakseni sitä mukaa. Kymmenisen minutin perästä tyhjeni huoneet husareista, ja huutoja kuului: "Nyt ne käy ratsaille!" Minä akkunaan katsomaan heidän lähtöänsä ja näin heidän todellakin kiiruhtavan pois täyttä laukkaa, minun matkarattaitteni perässä.
Minä huutamaan akkunasta:
— Seis! Ne on minun rattaani ne!
Tuokion perästä ei näkynyt ketään. Minä tunkeusin talonpoikain välitse pihalle. Se oli tyhjä. Rattaani olivat poissa.
— Olkaa rauhassa! — virkkoi muuan pieni, laiha herra, nähtävästi jonkunlainen viran-omainen täällä. — Herra översti lähettää tänään rattaanne takaisin. Ei hän käytä niitä kuin ensi majataloon asti. Tuo vanha herra oli haavoihinsa ihan menehtymäisillään ja on lähtenyt suorinta tietä maatilallensa.
— Mutta kuka tuo översti on? — kysäisin minä.
Sitä ei tiennyt kukaan.
— Ja minne hän minun rattaani vei?