[suom.: Onkohan syntiä ajatella tai toivoa itselleen sellaista, mitä täällä on turha toivoa ja odottaa? Onkohan se syntiä? — Sanoisinko mitä lapsellisuudessani ajattelin, mikä tuotti sydämelleni onnea. — Kas tässä salaisuuteni. — Jospa isänmaan suurien miesten parissa minunkin nimeni kerran kulkisi polvesta polveen sitten kun lauluni jo oli vaiennut — nyt toiveeni näen pettyneinä, ja lohduttomana, toivottomana seison tässä. — Unelmani liitävät tuulessa ja laulavat jo — jäähyväislauluaan.]
Yhden ainoan vuoden Louise opiskeli Constance Malmin johdolla, sillä syksyllä 1866 muutti Asp Sotkamoon, jossa hänelle oli uskottu kunnallislautakunnan esimiehen toimi, ja hän otti mukaansa vanhimman tyttärensä, jonka oli määrä hoitaa isän taloutta kunnes muukin perhe myöhemmin talvella saattoi muuttaa sinne. Syynä tähän muuttoon oli se, ettei Asp halunnut enää työskennellä yhdessä kapteeni Malmin kanssa, joka oli aivan tottumaton tehtaan hoitoon ja sen vuoksi aiheutti siellä paljon sekaannusta ja ikävyyttä. Olo Sotkamolla ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun tehtaiden isännöitsijä, patruuna Backman pääsi asiasta perille, eroitti hän Malmin toimesta ja sai Aspin palaamaan takaisin.
Sotkamoon oli Louise lähtenyt iloisella mielellä, sillä hän oli toivonut pääsevänsä Kajaaniin kouluun. Tämä toive raukeni kuitenkin ja hiukan haikealla mielellä hän kirjoittaa Sotkamosta Fannylle:
"… Suurin iloni ja tulevaisuuden toiveeni, onneni, ja sydämeni hartain pyyntö on saada lukea, kirjoittaa, opiskella ja tehdä kaikkea sitä, mihin minulla on taipumusta ja halua. Mutta sellainen elämä ei sovi köyhille lapsille. Toista olisi, jos olisi rikas ja saisi oppia oikein paljon."
Sama alakuloinen sävy pistää myös esiin hänen jatkaessansa:
"Ei meillä ole pianoa. Isä rakastaa suuresti soittoa ja laulua ja hänellä on erinomainen ääni, mutta hän sanoo, että rahoja tätä nykyä tarvitaan muuhun kuin pianon ostoon. Monta kertaa hän on sanonut, ettei minusta täällä kotona tule mitään, koska en ole halukas taloudentoimiin enkä käsitöihin, mutta hän ei voi lähettää minua mihinkään korkeampaan oppilaitokseen."
Tytön kouluttamisesta oli useinkin puhe perheen ja heidän ystäviensä kesken, varsinkin isä olisi sitä halunnut, "jotta ei tyhjään mene hyvä", niinkuin tyttö itse kertoo hänen sanoneen. Ja rouva Lilius oli suositellut Jyväskylän seminaaria, vaikkei sinne menosta tytön nuoruuden vuoksi vielä täydellä teolla voinut olla kysymystä. Mutta Jyväskylä se sittenkin näiltä ajoilta asti väikkyi tyttösen mielessä ihanana tulevaisuuden toivona, ja yhä uudestaan hän kirjeissään Fannylle palaa tähän asiaan.
Niinpä hän lähes kolme vuotta myöhemmin (8/10 69) kirjoittaa:
"En ole vielä kadottanut kaikkea toivoani Jyväskylän suhteen. Rouva Lilius on vastikään kahdessa eri kirjeessä sanonut isälle, että hänen välttämättä täytyy antaa minun lähteä Jyväskylään, tuohon kuuluisaan seminaariin. Ja jos elän ja 'Jumala sen tahtoo' ja täytän 18 vuotta, niin pääsen tuon tulevaisuudenunelmani perille; sillä se on ensimäinen maallinen päämäärä, jonne olen pyrkinyt. Suurempia matkoja en uskalla edes ajatellakaan. Mutta kestää vielä toista vuotta, ennenkuin olen 18 vuoden vanha"
Miten palava halu hänellä oli päästä ulos maailmaan, jossa hänellä olisi tilaisuutta kehittyä ja kuinka ahtaalta elämä kotona hänestä tuntui, näkyy seuraavasta kirjeotteesta, joka on kirjoitettu vähää ennen Sotkamosta lähtöä: