Tämä runo kuvaa tavallaan pienen tyttösen omaa elämää. Huolettomana hän viettää päivänsä luonnon helmassa laulellen laulujaan, ja kun ilta joutuu, kääntyy hänen mielensä Jumalan puoleen, kodin hurskas henki puhkeaa hänessä esiin luonnollisena, hilpeänä hartautena, mutta vaivuttuaan uneen palaavat ajatukset jälleen päivän iloihin ja riemuihin.
Paitsi runoja, jotka melkein kaikki ovat sovelletut tuttuihin säveliin, sepitti tyttönen myös "kertomuksia ja satuja milloin ikänä hänellä oli aikaa", niinkuin hän kertoo Fannylle. Alussa vuotta 1866 hän alkoi toimittaa nuorempien sisarustensa iloksi sanomalehteä, jonka nimenä oli "Lahja. Julbockens berättelser. Gåfva". (Joulupukin kertomuksia.) Toisen numeron takasivulle on merkitty, niinkuin painotuotteeseen ainakin, painopaikka ja aika sekä julkaisijan nimi: "Ämmä bruk, d. 2 Mars 1866. Louise Asp." (Ämmän tehdas 2/3 66.) Lehteä ilmestyi ainakin 22 numeroa, jotka kaikki vielä ovat tallessa.
Kun kolmetoista numeroa oli ilmestynyt, oli pikku toimittaja varmaan väsynyt toimitustyöhönsä, sillä siinä on "Loppusanat", joissa toimittaja ilmoittaa "Joulupukin lopettavan nyt yksinkertaiset kertomuksensa" ja toivoo että "joku toinen ensi vuonna ilahduttaisi lukijoita uudella lehdellä ja hauskemmilla kertomuksilla". Mutta tästä huolimatta ilmestyy n:o 14 sekä seuraavat numerot aivan entisessä asussa. "Tervetuloa jälleen" on sen ensimäisen kirjoituksen nimenä, jossa pieni toimittaja lausuu:
"Siinä toivossa, että pienet lukijat ottavat vastaan lehtensä, julkaisee Joulupukki edelleen 'Lahjansa' aina vuoden loppuun. Kuvia ei siinä tule olemaan, sillä Joulupukin sormet ovat liian karheat ja kohmettuneet, voidakseen näyttää heille kaikkia niitä kuvia elämästä, jotka ovat piirretyt hänen sydämeensä."
Suurin osa lehden sisällystä on suorasanaista, ja useimmat runot ovat samoja kuin "Laulajassa." Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on lehden koko sisällys lähtenyt pienen päätoimittajan kädestä, ja kertomukset kuvaavat enimmäkseen "tositapauksia". Toiset näistä ovat hiukan moralisoivia, mutta enimmäkseen reippaasti kirjoitettuja ja ilmaisevat varsin rikasta mielikuvitusta, hyviä luonnonhuomioita ja uskonnollista mieltä. "Den lilla skvallerbyttan" (Pieni kantelija) antaa hyvän luonnekuvauksen molemmista sisaruksista, Louisesta ja Betystä, mutta samalla siitä pilkistää vähäinen kateuden kärki esiin, kun Bettyä aina kehuttiin ahkeraksi ja järjestystä harrastavaksi ja häntä itseään moitittiin laiskaksi. Samaa aihetta tyttönen on käyttänyt eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan (1872) "Satu", jossa hän muun muassa sanoo:
"Toivolan isännällä oli kaksi poikaa, Eero ja Paavo. Hyvin erilaisia olivat molemmat. Eero oli kummallinen poika, ei häntä kukaan ymmärtänyt. Moni luuli häntä vähän löyhäpäiseksi. Hänen suurin ja ainoa ilonsa oli olla ulkona luonnossa, jossa hän aina näki jotakin kummallista. Siellä puheli hän olentojen kanssa, joita muut eivät koskaan nähneet. Muiden kanssa ja muissa toimissa hän ei mielellänsä viihtynyt; senpä tähden vanhemmat usein huoaten sanoivat: 'Mikä mahtaa tuosta Eero raukasta tulla? Ei hänestä ole meille muuta kuin surua. Toista on, Jumalan kiitos, Paavon laita; hänestä tulee vankka työmies, joka kunnialla elättää itsensä.'"
Kertomuksessa "Skolkamraterna" (Koulutoverit) pieni sanomalehdentoimittaja kuvailee ystävyydensuhdettaan Fannyyn, ja sadussa "August och Verner" kertoo hän kahdesta pojasta, jotka olivat hyviä voimistelijoita ja tavattoman rohkeita ja uskaliaita, mutta samalla kovin pahankurisia. "Mutta mitä merkitsee rohkeus ja uljuus, jos ihminen on ilkeä?" päättää pieni moralisti kertomuksensa.
Varsin humoristinen on kertomus "Julbockens ungdom" (Joulupukin nuoruus), kuvaus pienestä pojasta, joka ei tahtonut oppia lukemaan, vaan melusi ja ilveili, jotta hän lopulta rangaistukseksi sai niin pitkät korvat ja pitkän nenän, että hänen täytyi joulupukkina kiertää maailmaa koko ikänsä. Tämän kertomuksen "sens moral" sisältyy seuraaviin sanoihin: "Rakkaat lapset, olkaa kiltit ja opetelkaa lukemaan, jotta teidän ei kävisi yhtä huonosti kuin minun."
Paitsi sanomalehteään kirjoitti tyttönen tänä aikana pari runoa, jotka osoittavat jo suurempaa kehitystä ja joista samalla käy ilmi, mitä tulevaisuudentoiveita 13 -vuotias tyttö hautoi mielessään. Runossa "En Fantasi" (Mielikuvitelma) hän toivoo kerran pääsevänsä ulos maailmaan ja kehittyvänsä runoilijaksi. Mutta toisessa "Mitt svikna hopp" (Pettynyt toiveeni) puhkeaa myös samalla ilmi epäilys omaan kykyyn. Kokonaisuutena jälkimäinen runo on edellistä heikompi, sillä se on tavattoman pitkä ja vailla keskitystä, mutta seuraavat säkeistöt osoittavat toisaalta suurempaa syvyyttä:
Manne det är synd att tänka
eller önska sig hvad här
fåfängt är att hoppas, vänta?
Månne sådant synd ock är?
— — —
Skall jag säga hvad jag tänkte,
i min arma barnslighet,
som mitt hjärta njutning skänkte —
Jo! se här min hemlighet:
— — —
Att bland fosterlandets store
ock mitt ringa namn engång
ifrån släkt till släkte fore —
sedan tystnad var min sång.
— — —
nu jag hoppet sviket finner,
tröstlös, hopplös står jag här.
— — —
Mina drömmar far med vinden,
sjunga ren — sin afskedssång.