Ja sitten hän lisää, kuvaten omaa olentoaan:
"Olen yhtä typerä, kokematon ja lapsellinen kuin ennenkin, eikä minusta koskaan mahda tulla hienoa etelän naista. Olen kuitenkin iloinen, jos voin säilyttää sydämeni muuttumatta, jotta se ei vanhenisi minun mukanani, vaan pysyisi entisellään, vailla ulkonaista loistoa ja hienoutta, mutta sen sijaan puhtaana ja sisällisesti hienona."
Ehkei tyttösen aina ollut niinkään helppo säilyttää sydäntänsä "muuttumatta", sillä naapurit ja ystävät hemmoittelivat häntä yhä edelleen ja kehuivat kaikkea mitä hän teki. "Melkein kaikki täällä Kiannalla ihailevat minua", kirjoittaa hän Fannylle (23/3 66). "Minun täytyi lähettää uudet lauluni ja sanomalehteni Ståhlbergeille, [J.G. Ståhlberg, vv. 1862-66 pastori Liliuksen apulaisena Suomussalmella.] ja kaikki sanovat, että minun pitäisi päästä korkeampaan kouluun ja oppia enemmän, jotta minusta voisi tulla toinen Fredrika Bremer. Minä olen niin suuttunut tuohon nimeen," lisää tyttö kuitenkin vaatimattomasti, "sillä hän oli jalo nainen, mutta minä pysyn aina sinä, mikä olen, eikä minusta koskaan tule Fredrika Bremerin kaltaista."
Itsetietoisuutta ei tyttöseltä kuitenkaan, puuttunut, niin lapsellisen viattomalla tavalla kuin se ilmenikin. Mainittuaan ensin kirjeessään (11/2 66) Fannylle, miten kaikki kehuivat Bettyä, nuorempaa sisarta taitavaksi käsitöissä, hän kertoo isän sanoneen, "ettei Lovisa välitä sellaisista töistä, vaan ainoastaan runoista ja romaaneista". Ja kun rouva Malmkin oli sen todentanut sanomalla: "Niin, Lovisan ajatukset, ne kiitävät korkeammalle", lisää tyttö siihen omasta puolestansa: "Niin, ne kiitävätkin korkeammalle, se on totta. Ja siksi olen tullut siihen päätökseen, etten elä kauan, koska kuvailen mielessäni aina tulevaisuuttani ihanana ja itseäni suurena ja ihailtuna kirjailijattarena." Ja lopuksi hän huudahtaa:
"Aina kun vain ehdin, sepitän runoja, se on niin kovin hauskaa."
Ja runoja hän sepittikin, siitä on kylliksi todisteita hänen runovihoissansa. Vuodelta 1865 on olemassa kaikkiaan 14 runoa, enimmäkseen tilapäärunoja, joissa kuitenkin useimmiten on sama vakava sävy kuin varhemmin mainituissa.
Muista runoista, jotka tulkitsevat pienen 12- vuotiaan tyttösen herkkää sielunelämää, on erittäin soma runo "Vallgossen" (Paimenpoika), josta selvästi puhkeaa esiin hänen uskonnollinen mielensä ja herkkä luonnonrakkautensa. Paimenpoika kulkee iloisena ja tyytyväisenä metsässä paimentaen karjaansa:
Och lätt om hjärtat, lugn och säll
till skogen hurtigt vandrar,
jag ilar öfver dal och fjäll
och ingens lycka klandrar.
— — —
Jag muntert sjunger visor små
och boskapshjorden vallar,
jag blåser uti hornet — då
ett eko berget skallar.
[suom.: Keveällä mielellä, levollisena ja onnellisena ma reippaasti metsään astun ja kiiruhdan laaksojen ja vuorten yli kenenkään onnea kadehtimatta. — Iloisesti laulan pieniä lauluja ja karjaani paimennan, ma soitan torveani ja vuori kaikuna vastaa.]
Illalla paimen palaa taas kotiinsa ja kiitettyään iloisin mielin Jumalaa hän laskeutuu olkivuoteelleen lepäämään ja näkee unta viheriöivistä metsistä.