"Olen kuin lintu, joka ikävöi pois häkistään kuullessaan toisten virittävän riemulaulujaan ulkona ja nähdessään auringon paistavan taivaan laella ja puiden vihannoivan metsässä. Turhaan sydän parka saa sykkiä, turhaan koetan vääntää häkin ovea auki. Oi, milloin ovi avautuu, jotta voisin riemuiten ja kevein siivin päästä lentämään Famoksen korkeuksia kohti? Oi, ei koskaan!"
Sama ajatus ilmenee runossa "Jag längtar bort" (Ikävöin pois), vaikka se onkin kirjoitettu paljoa myöhemmin kuin yllä oleva kirje, vasta vuonna 1870; varsin selvästi voi siinä myös huomata ulkoa tulleita, kirjallisia vaikutteita. Pari säkeistöä mainitusta runosta saakoon tässä sijansa:
Jag längtar bort, jag längtar bort,
från denna dystra nejd.
I dessa låga klyftor jag
ej vinner ära, frejd.
Mot slägt och vänner står jag här
i dagligt öppen fejd.
Jag längtar bort, jag längtar bort,
från denna dystra nejd.
— — —
Jag fågeln är — jag fågeln är
i burens stängsel än.
Från okänd värld, som fånge förd,
förutan hem och vän.
Ty ingen känner och förstår
den fångne fågelen.
Jag fågeln är — jag fågeln är
i burens stängsel än.
Till öppen värld, till öppen rymd jag längtar svinga mig. Min framtid, fast af molnen skymd skall klar utveckla sig. Och under himlens fria hvalf jag sjunger gladelig. Till öppen värld, till rymden fri jag längtar svinga mig.
[suom.: Mä ikävöin pois tältä synkältä seudulta. Sen matalissa rotkoissa en saavuta kunniaa. Joka päivä taistelen sukuani ja ystäviäni vastaan. Mä ikävöin pois, tältä synkältä seudulta. — Mä lintu olen häkissä. Kotoisin tuntemattomasta maailmasta, vankina, koditta ja ystävittä. Ei kukaan tunne eikä ymmärrä vangittua lintusta. Mä lintu olen häkissä. — Avaraan maailmaan ma tahdon kohota. Tulevaisuuteni, joskin pilvien peittämä, on kirkkaaksi muuttuva. Ja taivaan vapaan holvin alla ma laulan riemuiten. Avaraan maailmaan ma tahdon kohota.]
Asp palasi tyttärineen Sotkamosta helmi- tai maaliskuussa 1867 takaisin Ämmän tehtaalle ja ryhtyi siellä jälleen entiseen työhönsä oleskellen aika ajoittain myös Kurimon tehtaalla, jonka kirjanpito samoin oli hänelle uskottu. Kerran kevättalvella hän otti sinne Louisen mukanaan ja jätti hänet kuudeksi viikoksi tehtaanhoitaja Strömbergin luokse. Viikot kuluivat kuin lennossa tytöltä, sillä Kurimon tehtaalla oli paljon enemmän nuorisoa ja iloista seuraa kuin Suomussalmella, joka, niinkuin hän samana keväänä kirjoitti Fannylle (12/4) "on yhtä köyhä nuorista herroista kuin kaikesta muustakin. He eivät viihdy täällä Pohjolassa, ja ne harvat, joita täällä on, ovat kuin kuihtuneita, hoidotta jääneitä taimia."
Kurimon tehdas sijaitsi erittäin luonnonihanalla paikalla, vuolas Kurimon koski kohisi korkeitten rantaäyräitten lomassa ja sen molemmin puolin kohosivat lukuisat tehdasrakennukset sekä komea isännöitsijäin asuinrakennus. Pihamaata ympäröivät kehässä korkeat, juhlalliset kuuset aivankuin vahtisotilaat, ja pitkä koivukuja johti rantaan, josta tie kulki edelleen niemen nenässä olevaan puistoon, missä ikivanhat puut tarjosivat viileää varjoansa.
Täällä, keitaalla keskellä erämaata, asui patruuna Backman ja hänen lukuisa perheensä viettäen varsin suurellista elämää. Tyttäristä, joita oli kaikkiaan viisi, olivat vanhimmat yhtäikäisiä tai vanhempia kuin Louise, mutta tämä, joka oli vaatimaton ja suoraluontoinen sekä kasvanut yksinkertaisessa kodissa, ei pitänyt heistä, he kun hänen mielestään kohtelivat häntä ylenkatseellisesti "eivätkä osanneet muuta kuin juoruta ja valehdella." Sen sijaan hän oli suuresti mieltynyt perheen vanhimpaan poikaan, Joel Backmaniin, joka oli aivan toisellainen kuin muut sisarukset, vaatimaton, jaloluontoinen ja hienotunteinen. Tosin nuorukainen oli Louisea kahdeksaa vuotta vanhempi, mutta tyttö oli tuntenut hänet aivan lapsesta saakka, ja oleskellut usein yhdessä hänen kanssaan tämän ollessa konttoristina Ämmän tehtaalla. Tänä keväänä ystävyys heidän välillään tuli entistään lujemmaksi, ja eräässä kirjeessään (14/6) Louise uskoo suurena salaisuutena rakkaalle Fannylleen: "Olen vihdoinkin rakastunut, vaikka olen aina vakuuttanut, etten koskaan voisi rakastaa."
Tämä ensimäinen rakkaus, jos sitä siksi edes voi sanoa, ei tullut kuitenkaan pitkäikäiseksi, sillä keväinen halla pani tämän kauniin oraan ennenkuin se ehti tähkäpäälle.
Louisen ololla Kurimossa oli kuitenkin toinen vakavampikin tarkoitus kuin vain huvitteleminen. Yksi Backmanin neideistä ja kapteeni Malmin vanhin tytär pitivät koulua tehtaan työväen lapsille, ja sekä Asp että patruuna Backman toivoivat, että Louise perustaisi samanlaisen koulun myös Ämmän tehtaalle. Louise ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä niin suureen työhön, varmaan häntä myös peloitti ruveta opettamaan suomenkielellä, hän kun itse oli saanut koko kouluopetuksensa ruotsiksi. Sen sijaan hän perusti pienen kotikoulun, jossa oppilaina olivat hänen nuorempi veljensä Jacke, hänen kaksi pientä sisartaan sekä muutamia ruotsinmaalaisten työmiesten lapsia, kaikkiaan noin 10 kappaletta. Opetus kävi yksinomaan ruotsiksi ja oppiaineina oli sisäluku, kirjoitus, laskento sekä käsityöt. Neljä tuntia istuttiin koulutyössä ja sen jälkeen nuori, 15:nnellä vuodella oleva opettajatar, seuraten Constance Malmin esimerkkiä, leikki pienten oppilaittensa kanssa tai vei heidät huviretkille, jolloin hän jatkoi opetustaan ottaen esimerkkejä ympäröivästä luonnosta. Tuollaista retkeä hän kuvailee myöhemmin eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan, jonka nimenä on "Vesi". Erittäin somasti nuori tyttö siinä kertoo, miten hän sai tilaisuuden puhua vedestä soudellessaan pienten sisarustensa kanssa järvellä ja pikkusiskon kysyessä häneltä: "Mistä tämä vesi on tähän järveen tullut?" ja heidän sitten jatkaessaan matkaa jalkasin lehdikossa, jossa kirkkaat kastehelmet välkkyivät monivärisissä kukkasissa ja pikkusiskon jälleen kysyessä: "Onko viime yönä satanut, koska metsä on märkä ja lehdissä on vesipisaria?" Tuo kuvaus ilmaisee yhtä suuressa määrin nuoren tytön runollista mieltä kuin hänen kykyään ymmärtää lasta ja herättää hänen mielenkiintoaan.