Mutta tämä talvi toi tyttöselle itselleenkin suuren surun, josta hän kertoo Fannylle (24/4). Huhtikuun 17 p:nä oli pitkällistä rintatautia sairastettuaan Joel Backman kuollut 22-vuotiaana, nuorukainen, josta tyttönen edellisenä keväänä oli puhunut Fannylle niin suurella ihastuksella ja jonka seurassa hän oli viettänyt niin monta hupaista hetkeä. Vaikka Louise olikin vasta 15 vuoden vanha eikä Joel Backmanin ja hänen välillään koskaan ollut rakkaudesta ollut puhettakaan, niin väikkyi sittenkin aina hänen mielessään tuon lapsuudenystävän kuva kirkkaana ja kauniina, varhaisimman nuoruudenkevään ihanteena. Hänestä hän puhui vielä viime viikkoinaan Jyväskylässäkin, muistellen hänen hienoa ja jaloa olentoaan, ja monessa runossaan on hän ikuistanut tämän varhain manalle menneen nuorukaisen muiston. Kuinka sydäntäsärkeviltä tuntuvatkaan nuo yksinkertaiset sanat, joilla hän Fannylle aivan tuoreeltaan valittaa suruaan, vaikkei niissä, yhtä vähän kuin ystävän muistoksi kirjoitetuissa runoissa ilmenekään suoranaista rakkautta, pikemmin vain hiljaista kaihoa ja kohtaloon-alistumista. Kirjeen mottona, jonka hän Fannylle kirjoittaa, ovat seuraavat Wallinin sanat:
Den ena går en stund förut, den andra efter! men till slut i himmelen de mötas.
[suom.: Toinen menee edellä, toinen seuraa jäljessä! mutta vihdoin taivaassa he tapaavat toisensa.]
Mikä enne noissa sanoissa piili, sitä elämänhaluinen 15-vuotias tyttö ei voinut aavistaa!
Ja sitten hän kirjoittaa:
"Oi Fannyni, ystäväni! Sydämeni on pakahtua!… Hän (Joel Backman) kuoli viikko sitten. Miten surullista kuolla kaikkein ihanimpana nuoruudenaikana. Mutta onnekas, onnekas hän! Häntä ei pidä sääliä, ei! Mutta mikä suru ja kaipaus hänen omaisilleen! Täytyypä senkin, joka ei ole sukulainen tuntea surua ja liikutusta. Minulle hän oli tuttu lapsuudesta saakka, hänen vilkas luonteensa, miehekäs kauneutensa, hieno käytöksensä ja sekä ulkonainen että sisäinen viehätyksensä veti vastustamattomasti puoleensa nuoren tytön mielen. Hän oli viehättävä nuorukainen, ja nyt tuntuu niin oudolta ja ikävältä… Julma kuolema! Fanny, miten nyt kävikään, tuulentuvat ovat vain tuulentupia! Ah, jospa tietäisit, miten surullinen olen. Iloinen ja surullinen samalla kertaa… Pian hänet — haudataan. Hänen suunsa on sulkeutunut, oi — sulkeutunut!" —
Runo vihkosissa on kolme runoa, jotka varmaan kohdistuvat Joel Backmaniin. "Tili en slumrande vän" (Uinuvalle ystävälle) soveltuu ainakin aivan siihen kuvaan, jonka nuorukaisesta olemme saaneet, sitä paitsi sen viimeinen säkeistö tuo mieleen nuo Wallinin sanat, jotka olivat edellä mainitun kirjeen mottona. Runo kuuluu näin:
Jag tänker på dig ofta o, hulda goda vän! Där rosor evigt dofta skall jag dig se igen.
Nyss ifrån knoppen vecklad
din ungdomsblomma var;
i lifsens bok dock tecknadt
ditt namn och dina dar.
Ren bröts din blomsterstängel,
o, hur jag saknar dig!
Sä säll du är, o engel,
ack, bed du ock för mig!