Ack, slumra saligt stilla,
o, sof i Jesu namn!
Din själ från världens villa
ren är i säker hamn.
Engång i himlens salar dig träffa får min själ, så hoppet till mig talar, till dess ett långt — farväl!
[suom.: Ma muistan sua usein, oi, rakas, hyvä ystävä! Siellä missä ruusut ikuisesti tuoksuvat, saan jälleen nähdä sinut. — Vastikään nuoruutesi kukka kehittyi ummustaan, mutta elämän kirjaan merkitty oli sittenkin nimesi ja päiväsi. — Jo kukkavartesi taittui, oi, miten sua kaipaan! Sa onnekas olet, oi enkelini, rukoile myös puolestani! — Oi, nuku autuaasti, oi nuku Jeesuksen nimeen! Sielusi maailman melskeestä on jo varmassa satamassa. — Kerran taivaan saleissa sinut kohtaa sieluni, niin toivo minulle puhuu, siksi aikaa jää — hyvästi!]
Samoin runot "Barndomen" (Lapsuus) ja "Kyrkogården" (Hautausmaa) ovat varmaan syntyneet tämän haikean kokemuksen johdosta. "Barndomen" antaa kuvan tyttösen huolettomasta lapsuusajasta, jonka ilo äkisti sammuu hänen kadottaessaan ystävänsä. Ja runossa "Kyrkogården" hän kertoo kuun kiertävän hautausmaata, missä tuuheiden koivujen varjossa, monien kumpujen keskellä on vasta umpeenluotu ja kukkasien peittämä hauta. Maan kylmässä povessa lepää nyt ystävä, joka vasta vielä kulki elävien parissa. Ei maailman melske, suru eikä kiista häiritse enää häntä, sillä hän on päässyt kaikista vaivoista parempaan elämään. Luonnonkuvaus tässä runossa on varsin viehkeä:
Med vemodsfulla blickar ser
den bleka månen neder,
till jorden från sin klara sfer
och stum naturen beder.
— — —
— — —
Men månen vandrar städs sin gång
och blickar ner till kullen
och vågen sjunger städs sin sång
för grafvarna i mullen.
[suom.: Alakuloisin katsein katsoo kalpea kuu alas maahan kirkkaasta avaruudesta ja äänettömänä luonto rukoilee. — Mutta kuu jatkaa alati kulkuaan katsellen kumpua, ja aalto laulaa alati lauluaan haudoille maan povessa.]
Tänä synkkänä keväänä on syntynyt myöskin runo "Mitt sista hopp" (Viimeinen toivoni), jossa nuoren tytön yksinäisyydentunne ja luottamus Jumalaan saa kauniin tulkintansa:
Förskjuten jag är ibland vännernas tal, förskjuten, att ensam här lida mitt kval, förskjuten, att ensam här gråta och le, förskjuten, så ensam i glädje och ve.
I världen så ensam, så ensam jag går,
i världen för alla i vägen jag står;
i världen så okänd jag irrar blott här,
i världen mig ingen en glädje beskär.
Jag hoppas på Herren, Han är ju mitt stöd.
Jag hoppas på Herren i lif och i död.
Jag hoppas att Herren sin glädje mig ger;
jag hoppas, jag tror det och sörjer ej mer.