[suom.: Hyljätty ma olen ystävieni parissa, hyljättynä saan yksin kärsiä tuskaani, hyljättynä saan yksin itkeä ja hymyillä, hyljättynä olen yksin ilossa ja surussa. — Yksin ma maailmassa kuljen, kaikkien tiellä vaan seison; tuntemattomana maailmassa harhailen, kaikkea iloa vailla. — Ma toivon Herraan, Hän on minun tukeni. Ma toivon Herraan elämässä ja kuolemassa. Ma toivon, että Herra antaa minulle ilonsa, ma toivon, ma uskon siihen, enkä sure enää.]
Uskonnollinen mieli, joka tässä runossa puhkeaa esille, ilmenee myöskin parissa seuraavana keväänä sepitetyssä virressä, joita Louisen pienet oppilaat lauloivat Aleksanteri II:n syntymäpäivänä vietetyssä juhlassa. Toinen on nimeltään "Bönepsalm" (Rukousvirsi), ja siinä nuori runoilija rukoilee Jumalalta terveyttä ja onnea suuriruhtinaalle. Toisessa runossa "Små barns bön för Kejsaren" (Pienten lasten rukous keisarin puolesta) hän puhkeaa sanomaan:
Låt honom — Gud! — befordra det, som är för Dig blott godt och rätt, gif honom vishet, kraft och mod, Du störste konung, Herre god!
[suom.: Jumala, anna hänen edistää sitä, mikä Sinulle on hyvää ja oikeaa, anna hänelle viisautta, voimaa ja rohkeutta, sinä suurin kuninkaista, rakas Herrani!]
Molemmat runot ovat sepitetyt virren sävyyn, ja pienet oppilaat lauloivat niitä myös virren nuotilla. Varsinkin ensimainitun runon viimeinen säkeistö on syntynyt kokonaan virren vaikutuksesta:
Gif o Herre! att på jorden under hans regeringstid Jesu rike vidgadt vorde blefve genom ordets frid.
[suom.: Oi Herra, anna hänen hallitusaikanansa Jeesuksen vallan laajentua maan päällä sanasi rauhan kautta.]
Kevät 1869 oli jälleen surun ja huolen aika Aspin perheelle, joskaan ei iloakaan puuttunut. Kuolema korjasi näet perheen pienen lemmikin, Vilhelmin, ja vaikka melkein samoihin aikoihin perhe lisääntyikin uudella tulokkaalla, niin ei tyhjä paikka, jonka Vilhelm oli jättänyt, niinkään pian täyttynyt. Kaksi runoa on tältä ajalta olemassa, jotka varmaan kohdistuvat pieneen vainajaan: "På ett barns graf" (Lapsen haudalla) ja "Vid lilla Vilhelms död" (Pikku Vilhelmin kuollessa). Tämän viimeksimainitun runon loppusäkeistä voimme huomata, etteivät nuoren runoilijan ajatukset ensi kertaa viivähtäneet kuoleman tuvilla:
Ej människovisdom dödens skörd kan hindra, ej tårars flöden här vår smärta lindra; blott tron och hoppet, som af Herran går, kan själen trösta, läka hjärtats sår.
[suom.: Ei ihmisviisaus voi tuonen satoa estää, ei kyynelvirrat täällä tuskaamme helpoittaa, vain usko ja toivo, jonka Herra antaa, voi lohduttaa sielua, parantaa sydämen haavat.]