Päiväkirjaa jatkuu kuitenkin maaliskuuta pitemmällekin, aina toukokuun loppuun asti.
Isa alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa, niinkuin hän sanoo, siksi että hänen ja Sallyn välinen ystävyys "on saanut kolauksen". Ja syynä tähän oli se, että tyttöset eräänä iltana jutellessansa olivat tunnustaneet toisilleen suuren rakkautensa ja lapsellisuudessaan asettivat sen jälkeen toisilleen liian suuria vaatimuksia. Isan kiihkeys tympäisi Sallya, joka ei ollut yhtä haaveellinen kuin hän eikä jaksanut seurata Isan hehkuvia tunteita, jotka väsyttivät ja ärsyttivät häntä. Isaa vuorossaan loukkasi Sallyn väliäpitämättömyys ja kylmyys, joksi hän selitti Sallyn hillitymmät tunteet. Sitä paitsi hän oli ylpeä luonteeltansa, ja kun hänen sydämessään heräsi epäilys, ettei hän toiselle ollutkaan kaikki kaikessa, tuli hän kopeaksi ja katkeraksi. Hän koetti tukahduttaa ystävyydentunnettaan, tekeytyä kylmäksi ja väliäpitämättömäksi hänkin, mutta se ei onnistunut. "Kuinka voisin olla sydämetön ja tunteeton! Miten voisin tukahduttaa sydämeni! Kuinka voisin teeskennellä, minä, joka aina olen halveksinut teeskentelyä muissa ihmisissä!" sanoo hän. Syyt tyttösten välisiin eripuraisuuksiin olivat kuitenkin hyvin vähäpätöisiä, ja oikeastaan ne vaikuttivat vain pientä tyytymättömyyden karehtelua ystävyyden pinnalla, rikkomatta koskaan hyvää suhdetta, sillä Sally oli yhtä kiintynyt Isaan kuin Isakin häneen, vaikka hänen oli vaikeampi osoittaa tunteitansa.
Suhde Sallyyn tulikin entistään läheisemmäksi ja viimeinenkin epäsovun varjo poistui tyttösten väliltä, kun Isa, Thauvónin perheen kerran ollessa Kurimon tehtaalla vieraisilla, kirjoitti runon "Solen" (Aurinko) Sallylle. Sen viimeinen säkeistö huokuu mitä sydämellisintä ihailua:
Förutan dig är natt uti mitt hjärta; du ensam hittills kunnat skingra den. En blick af dig bortjaga kan hvar smärta, i hjärtat gjuta friden — sällheten.
[suom.: Sinutta on yö sydämessäni; sä yksin tähän asti olet voinut sen karkoittaa. Sinun katseesi voi poistaa kaiken tuskan, sydämeen valaa rauhan — onnen.]
Pienessä suorasanaisessa kuvauksessa on Isa myös allegorisesti kuvannut suhdettaan Sallyyn:
"Aurinko tuottaa suurta siunausta pienelle, pimeälle ja vähäpätöiselle maalle", sanoo hän siinä. "Kuinka onneton maa olisi ilman sitä! Sen elämä ja valo riippuu kokonaan siitä. Aurinko valaisee, virkistää ja lämmittää maata ja kiitollisena kaikesta tästä hyvästä kiertää maa ikuisesti ja uskollisesti aurinkoa. Sisäinen vetovoima lähentää ne toisiinsa. Mutta joskus kuu peittää auringon maan katseilta. Topelius sanoo: Silloin kuun varjo lankeaa maan päälle ja peittää meiltä auringon ja sitä me kutsumme auringonpimennykseksi… Mutta hetken kuluttua vaihtuu maan ja kuun asento. Kaikki kirkastuu jälleen.
"Minäkin tunnen pimeän ja vähäpätöisen maapallon, joka itsessään on kylmä ja pimeä, mutta Jumala on antanut sillekin auringon, joka sitä valaisee ja kirkastaa. Maa rakastaa aurinkoaan, mutta joskus tulee kateellinen kuu ja peittää häneltä auringon. Silloin maa suree, linnut lakkaavat laulamasta, kukat painuvat näivettyneinä maata vasten. Kaikkialla on pimeää, autiota ja kylmää. Mutta hetken kuluttua loppuu maan koettelemus. Aurinko paistaa jälleen; kuu väistyy tieltä. Maa virkistyy, linnut laulavat, kukat hymyilevät. Pimeys katoaa ja kaikki lausuvat auringon tervetulleeksi. Kuu katselee kadehtien kaukaa heidän onneaan. Mutta hän ei voi muuttaa kaikkivaltiaan lakeja."
Isan mieli tänä talvena oli herkkä kuin järven pinta, joka vuoroin myrskynä lainehtii, vuoroin on tyyni ja kirkas. Istuessaan yksin iltasin ja pannessaan ajatuksiaan paperille, hän saattoi alakuloisena sanoa:
"Olen sietämätön, ilkeä, inhottava, köyhä, ruma ja epähieno." Ja toisen kerran hän selittää laajemmalta synkkää mielialaansa (12/3):