"En voi vastustaa sitä haikeaa ajatusta, että olen kovin onneton; tunnen olevani kaukana Jumalasta; ei kukaan voi täyttää sitä tyhjyyttä eikä poistaa sitä kaipausta, jota tunnen sielussani; maallisessakaan suhteessa en ole oikealla alalla, sillä ei suinkaan minua luotu näin omituiseksi elääkseni vain täällä; ei kukaan ymmärrä minua enkä kellekään voi sydäntäni avata eikä minulla ole ainoatakaan tosi ystävää, joka täyttäisi sekä ulkonaiset että sisäiset vaatimukseni."
Usein Isa suree myös sitä, ettei hänellä ole oikeaa työalaa ja että aika häneltä hupenee vain hukkaan (13/3):
"Jos voisin, niin opiskelisin, lukisin niitä runoja ja kertomuksia, joita olen saanut luvan lainata pappilasta ja sepittäisin runoja. Mutta sen sijaan, että tekisin jotain tosityötä, tuhrin vain turhanpäiten, kuljeskelen ympäri taloa, autan hiukan äitiä, haaveilen ja mietiskelen. Siten ne päivät kuluvat, jolloin olen kotona, eikä niistä ole muuta hyötyä kuin että saan toruja ja nuhteita äidiltä. Ja ollessani pappilassa en saa myöskään mitään kunnollista aikaan." Ja viikkoa myöhemmin hän kirjoittaa (20/3): "Olen toimeton siksi, ettei työalani ole täällä. Tahdon toimia ja kylvää toisella maaperällä ja niittää toisia hedelmiä, ajatuksen ja neron aarteita. Olen tyytymätön, kun en saa kehittyä siksi, joksi olen luotu." Mutta ajatellessaan toisella kertaa mahdollista seminaariin menoaan on hänen mielensä taas hilpeä ja hän puhkeaa seuraaviin sanoihin: "Iloitsen ajatellessani tulevaa rauhallista työtäni. Silloin minulla ei ole aikaa turhaan huolla ja sureksia. Tahdon uhrata aikani kaikkeen jaloon, hyvään ja hyödylliseen sekä isänmaani hyväksi"
Yhtä selvästi kuin Isan päiväkirjasta voimme seurata hänen vaihtelevia mielikuvijaan myöskin niistä runotuotteista, joita hän tänä talvena sepitti. Useassa runossa huomaamme entistäänkin suurempaa alakuloisuutta ja epäilystä omaan kykyyn, joka varmaan johtui siitä, että hän tänä aikana tutustui niin monen suuren runoilijan teoksiin ja huomasi, miten heikkoja ja vajanaisia hänen omat yrityksensä olivat. Mutta toisaalta hänen runoiluintonsa sai vielä entistään suurempaa vauhtia ja samalla aivan uusi puoli hänen luonteestaan puhkesi esille. Tänä aikana syntyi näet muutamia runoja, joissa ei ole vähintäkään alakuloisuuden eikä hempeämielisyyden vivahdusta, vaan ovat ne leikillisiä sävyltään ja aiheeltaan rakkausrunoja. Taiteellisesti ehein näistä on
HVEM ÄR AMOR?
Hvem är väl den stygge Amor, som så ofta jag hör dömmas, och så bittra skymford tömmas öfver stackars liten Amor? — Mor min sade mig en dag: "Kära dotter väl dig akta, känslor, tankar noga vakta för den listeliga Amor." Därför ropar ständigt jag: "Amor, Amor med din svit, stygge Amor, kom ej hit!" — Föga bryr jag mig om Amor, aktar ej hans list och svek. Hoppar, sjunger, leker, dansar, strör mitt hår med blad och kransar under sommarvindars smek. Stundom där i gröna lunden kysser jag den vackra Adolf, som mig evigt lofvat älska. Sätter kransen, af mig bunden, på hans ljusa lockars guld. Bryr mig ej om stygge Amor, blott min Adolf är mig huld!
[suom.: Ken lie tuo paha Amor, jota niin usein kuulen moitittavan, tuo pieni Amor parka, jolle niin katkeria häväistyssanoja heitetään? Äiti sanoi eräänä päivänä: "Rakas tyttäreni, varo itseäsi, tunteitasi ja ajatuksia viekkaalta Amorilta." Siksi huudan aina: "Amor, Amor joukkoinesi, paha Amor älä tule tänne!" — Vähät minä Amorista, en välitä hänen viekkaudestaan enkä petoksistaan. Hypin, laulan, leikin, tanssin, koristan hiuksiani lehdillä ja seppeleillä kesätuulen hyväillessä. Joskus viheriässä lehdossa suutelen kaunista Adolfia, joka on luvannut iäti rakastaa minua. Sitomani seppeleen lasken hänen kullankeltaisille kiharoilleen. En välitä ilkeästä Amorista, kun vain Adolf on minulle suopea!]
Samaan ryhmään kuuluu myös runo "Stygnet" (Pistos), joka muistuttaa jossakin määrin kansanrunoudessa tavattavia vuoropuheluja:
När jag fordom lekte yster ibland ängens sköna blomster och förgätmigej'er fäste vid min barm, jag kände stygnet uti hjärtat och till modern sprang förskräckt från gröna ängen, och förtäljde hvad som timat. "Det var väl en liten ödla", sade modern — "eller kanske var det då en liten geting." — "Nej", jag sad', "ej någon ödla eller geting har mig stuckit, det var blott en liten engel med en bindel, som så glänste utaf röda, blåa färger, och med tvenne skäimska ögon log hon som en liten engel." Då min vise broder sade: "Syster, det var liten Astrild; akta dig för dennes pilar!"
[suom.: Kun muinoin vallattomana leikin niityn kauniitten kukkien parissa ja lemmikkejä kiinnitin rintaani, tunsin pistoksen sydämessäni ja kiiruhdin peloissani äidin luo vihreältä niityltä ja kerroin mitä oli tapahtunut. "Varmaan pieni sisilisko", sanoi äiti — "tai ehkä pieni ampiainen." — "Ei", ma sanoin, "ei sisilisko eikä ampiainen minua pistänyt, vain pieni enkeli, joka veitikkamaisesti hymyillen katseli minuun kuin pieni enkeli." Silloin sanoi viisas veljeni: "Sisko, se oli pieni Astrild, varo hänen nuoliansa!">[