Ja tuo isänmaallinen, kansallinen henki, joka puhkesi esiin seminaarissa joka tilaisuudessa, oppitunneilla, väliaikoina, juhlatilaisuuksissa, se antoi Isalle hänen varsinaisen äidinkielensä, suomen ikäänkuin uutena lahjana. Vaikka Isan tähänastiset runot, niinkuin tiedämme, olivat melkein kaikki ruotsinkielisiä, niin juuri hänen ruotsinkielensä ja sen monet suomenvoittoiset käänteet ovat parhaana todistuksena siitä, että suomi sittenkin oli lähempänä hänen sydäntänsä, se kieli, jota hän parhaiten hallitsi. Ruotsinkielellä hän tuskin koskaan olisi voinut kehittyä runoilijaksi. Suomi sen sijaan oli hänellä niin veressä, että hän suuremmitta ponnistuksitta saattoi nyt seminaarissa muuttaa kieltä tai oikeastaan vapautua entisestä. Sillä hänen suomalaiset runonsa, jotka seminaarissa nyt syntyivät ilman mitään varsinaista edelläkäypää kielenharjoitusta, — olihan hän saanut kasvatuksensa kokonaan ruotsiksi ja olihan puhe- sekä kirjeenvaihtokieli hänen ja hänen ystäviensä välillä yksinomaan ollut ruotsi, puhumattakaan hänen runoistansa ja päiväkirjastansa — ovat sekä taiteellisessa että kielellisessä suhteessa edellisiä paljoa etevämmät. Samalla tulee suomenkielen mukana uusi aines hänen runoiluunsa: isänmaan rakkaus, jota hänen ruotsalaisista runoistansa melkein turhaan saamme etsiä. Siten ne aiheeltaankin ovat paljoa laajemmat kuin melkein yksinomaan kodin ja läheisten ystävien piiriin rajoittuvat ruotsalaiset runot.

Tullessaan seminaariin Isa herätti heti opettajien ja toverien huomiota. Jo hänen ulkonainen olentonsa, pitkä, solakka vartalo, tumma tukka ja vilkkaat mustat silmät, erosi useimmista muista, eikä kestänyt kauan ennenkuin hänen sisällisetkin ominaisuutensa puhkesivat esille: hänen vaatimaton ja kaikkea turhuutta välttävä, mutta samalla itsenäinen ja jossakin määrin itsetietoinen olentonsa, joka tunsi oman kykynsä, mutta ei silti ollut ylpeä, ja hänen miettiväisyyteen ja runollisuuteen taipuva luonteensa. Olematta varsinaisesti mikään "hyvä oppilas" — sillä vaikka hän oli hyväpäinen, ei hän läksyistä eikä tunneista suuresti välittänyt — tuli hänen lahjakkaisuutensa sittenkin monella tavalla esille. Ja nuo henkiset lahjat sekä hänen vaatimaton, puhdas ja välitön luonteensa vaikuttivat sen, että hän varsin pian oli kaikkien suosikki ja että sekä opettajat että oppilaat kilvan häntä hemmoittelivat.

Koko ensimäisen vuoden Isa oli lapsuudenystävänsä, Etta Favorinin sisaren, Hannan [Hanna Favorin, opettajatar, kirjailija.] huonetoverina, ja hän kiintyi heti tähän "suloiseen, vakavaan ja syvästi uskonnolliseen tyttöön", niinkuin hän kirjoittaa Fanny Hohenthalille hänestä. Hannan kanssa yhdessä he lukivat ja sepittivät runoja, heidän huoneensa olikin aivan kuin jokin runopaja, sillä aina kun jonkun toverin nimi- tai syntymäpäivä oli tulossa, tilattiin heiltä runoja, joita sitten laulettiin joukolla päivänsankarille. Mutta koska runot tavallisesti syntyivät vasta myöhään illalla, jolloin oppilaat eivät saaneet enää liikkua toistensa huoneissa, ripustivat runoniekat tekeleensä rihmasta riippumaan ikkunasta ulos, josta muut ne sitten aamulla kävivät hakemassa.

Runopätkiä Isa kirjoitti joka paperipalalle, jonka hän käsiinsä sai, sekä tunneilla että väliajoilla, ja jakeli niitä tovereilleen, milloin pistäen niitä heidän päänaluksensa alle vuoteeseen tai kukkamaljakon alle, johon hän oli poiminut kukkia. Sillä sellaiseen häneltä aina aikaa riitti. Toista se oli, kun jotakin käytännöllistä työtä oli tehtävä. Vaatteitaan esim. hän ei osannut lainkaan korjata, ja kun pahaksi onneksi hame sattui repeytymään, veti hän reijän vain pitkin pistoksin kokoon koukkuisella silmäneulallaan, jota hän säilytti uutimessa. Sillä huolimaton ja epäkäytännöllinen hän oli tavattomassa määrässä, eikä hän pannut vähintäkään huomiota mihinkään sellaiseen, kun hän vain sai tehdä mielitöitään: lukea ja kirjoittaa. Silloin läksytkin saivat jäädä oman onnensa nojaan. Niinpä kerrankin saatuaan Malmströmin runot käsiinsä, hän hyökkäsi huoneeseensa huutaen Hannalle: "Olen saanut Malmströmin runoelmat, mitäpä nyt läksyistä välittäisin!"

Elämästään seminaarissa kertoo Isa varsin laveasti kirjeissään sekä
Sallylle että Fannylle:

"Kaikki sinuttelevat täällä toisiaan", kirjoittaa hän aivan alkuaikoina, "ja joka kerta kun joku entinen oppilas saapuu seminaariin, ei suutelemisesta, syleilystä eikä huutamisesta tahdo tulla loppua… Minuakin ovat aivan tuntemattomat suudelleet, mutta olemmehan me kaikki tovereita…" Ja sitten hän lisää: "Kaikki hirveät kuvaukset seminaarin kovasta kurista ovat pelkkää valhetta."

"Alottajaisissa", kertoo Isa edelleen, "piti myös ylitarkastaja, pastori Cygnaeus erittäin kauniin puheen meille. Hän puhui siinä muun muassa turhamaisuudesta, koreiluhalusta ja ylellisyydestä. Ja totta se onkin", vakuuttaa hän juhlallisesti, "että useimmat täällä ovat puetut muodikkaasti ja hienosti… Hatuissa heillä on harsot ja kukat, itse hatut ovat leveälieriset ja matalat; sellaiset on kaikilla helsinkiläisillä, muilla on vielä pienet, reunoistaan ylöspäin käännetyt hatut; hameissa volangit ja koristeet, suuret nauharuusut ja tynikit, ripsut ja korut; ja kaulassa korkea kaulus, joka on tehty samasta kankaasta kuin itse pukukin; sellaiset on kaikilla. Ei neiti Lydecken pidä siitä, että tytöt matkivat kaikkia muoteja, mutta sen he tekevät sittenkin. Ja useimmilla on leveät hihat ja koristeita hihansuissa. Et usko kuinka lystikkäiltä he näyttävät."

Mutta nuo muodikkaat puvut, jotka erämailla kasvaneen Isan mielestä tuntuivat kovin ylellisiltä, eivät estäneet häntä näkemästä enimmäkseen vain kauniita ja ihailtavia puolia tovereissaan. Paitsi Hanna Favorinia sai hän jo aivan ensi aikoina monta hyvää ystävää, joista varsinkin kolme oli koko seminaariajan hänelle hyvin läheistä, nimittäin Gusti Demander [Augusta Demander, kansakoulun-opettajatar Ristiinassa.], "nuori sinisukka", niinkuin Isa häntä karakterisoi, Aina Sumelius [opettajatar, sittemmin naimisissa majuri Backmanin kanssa.] ja Lydia Hellstén [opettajatar Vihdissä.], "kiltti, vakava ja syväluonteinen tyttö Pyhäjärveltä", käyttääksemme jälleen Isan omia sanoja. Näiden kolmen ystävänsä kanssa Isa perusti liiton, jota he nimittivät "Neliapilaaksi."

Erittäin hauskasti Isa kertoo yhteisistä huviretkistä kaupungin ulkopuolella olevalle "Kiusaniemelle", jolloin koko seminaari ja kaikki opettajat perheineen viettivät kauniin syksyisen päivän luonnon helmassa ja jolloin "oltiin leskisillä, heitettiin volangia, tanssittiin piiritansseja, laulettiin, poimittiin marjoja ja syötiin päivällistä vihreässä metsässä". Samoin hän kertoo kutsuista opettajien luona, jolloin myös leikittiin, laulettiin ja keskusteltiin yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu näistä tilaisuuksista, ja vähitellen hän kirjeissään kertoo kaikista huomattavimmista henkilöistä sekä oppilaiden että opettajien parissa. Eräässäkin kirjeessä mainitaan (17/9): "Täällä on kaksi sisarusta, Thilda [T Lagus, rouva Tilta Killinen, opettajatar Kuuro-mykkäinkoulussa Kuopiossa.] ja Lydia Lagus,[laulajatar, nykyään naimisissa piispa J. Koskimiehen kanssa Oulussa.] jotka laulavat erittäin hyvin", ja toisen kerran hän kertoo (10/9):

"Miesosastolla on eräs Erkko [J.H. Erkko, 1849-1906.] niminen nuori runoilija … En ole vielä tavannut häntä, sillä hän on parasta aikaa Kuopiossa, mutta hän kuuluu olevan erittäin nerokas, sivistynyt, haaveellinen ja tunteellinen… Hänen runojaan on ilmestynyt painosta, ja niitä ihaillaan suuresti. Opettajat ja sekä hänen nais- että miestoverinsa ihailevat häntä kovin. Hänen laulujaan lauletaan täällä moniäänisesti, sillä tohtori Hagfors [E.A. Hagfors, säveltäjä, laulunopettaja J:n seminaarissa.] on sovittanut niihin suloisia säveliä. Hyvin kernaasti tahtoisin nähdä nuorta runoilijaa."