"Järvisen puhe sisälsi lyhykäisyydessään seuraavaa", jatkaa Isa. "Ensin hän puhui siitä ilosta, jota varmaan me kaikki tunsimme tämän muistorikkaan päivän johdosta. Mutta sitten seurasi heti vastaväite. Hän sanoi nimittäin, että tämä uusi seminaari oli meille onnettomuudeksi. Hän ei voinut iloita siitä ajatellessansa, kuinka paljon suomalaisuus saa vielä taistella ja kärsiä ennenkuin se pääsee voitolle… Suomessa on liiaksikin niitä, jotka kiivailevat ja työskentelevät ruotsinkielen puolesta, ja heillä on niin paljon enemmän valtaa, että meidän asemamme tuntuu varsin epäilyttävältä.
"Ajattelehan, kuinka paljon lukuisampi suomenkielinen kansa on kuin ruotsalainen ja kuitenkin molemmilla on nyt yhtä suuri seminaari ja ruotsalaiselle on myönnetty yhtä paljon varoja kuin suomalaisellekin. Suomalaisen seminaarin puolesta oli pakko kauan taistella ennenkuin se saatiin perustetuksi, ja nyt ruotsalainen saatiin 'puhalletuksi yhtenä aamuna'. Ja pian ruotsalainen pääsee voitolle. Sinne lähtevät nyt kaikki nerot ja oppineet tytöt, jotka muuten olisivat varmaan tulleet tänne, jos he vain olisivat osanneet suomea. Eihän Suomessa ole suomalaisia valmistavia kouluja, joista he pääsisivät tänne. Ja kukapa rakastaisi niin paljon suomenkieltä, että viitsisi vaivautua oppimaan sitä, kun se ei ole pakollista, vaan voi mennä ruotsalaiseen seminaariin… Monet arvelevat, että on aivan yhdentekevää millä kielellä työskentelee, kunhan vain tekee työtä yhteisen isänmaan hyväksi, mutta kaikkien niiden, jotka ovat sitä mieltä, olisi pitänyt kuulla Järvisen voimakkaan puheen. Hän sanoi mm.: 'Moni ajattelee, se on sama, mitä rahaa saa, kunhan saa lainata. Se on sama kuinka on vaatteet päällä, oli ne sitten omat tai lainatut.'[Nämä sanat on Isa suomeksi siteerannut.] Onko Suomi niin köyhä ja kurja, että sen täytyy lainata kieltä?" puhkeaa Isa sanomaan. "Me emme kadehdi ruotsalaisen seminaarin menestystä. Sivistystä tarvitsee myös ruotsalainen rahvas, mutta koko Suomen tähden olisin toivonut suurempaa oikeudenmukaisuutta. Onhan Suomi meidän äidinkielemme, miksi sitä syrjäytetään! Miksi se ei ole ensi sijalla? Onhan ruotsalainen kansa vain Suomi-äitimme lapsipuoli, miksi se saa periä yhtä paljon kuin oma lapsikin? … Järvisen lopetettua puheensa sykki moni sydän entistä kiihkeämmin. Kaikki me olimme valmiit uhraamaan sydänveremme Suomen ja sen oikeuksien puolesta."
Suomalaisuuden aate, niinkuin tästä näkee, oli iskenyt kuin salama Isan sydämeen. "Onhan suomi meidän äidinkielemme", sanoo hän Sallylle, ja kuitenkin tuntuisi yhtä luonnolliselta ajatellessamme hänen kehitystänsä, jos hän olisi sanonut aivan päinvastoin. Mutta suomi oli kaikesta opista ja sivistyksestä huolimatta hänen sydämensä kieli, se kieli, joka sitoi hänet hänen kansaansa ja syntymämaahansa.
Seurauksena siitä, että suurin osa seminaarin naisoppilaista oli lähtenyt ruotsinkielisistä kodeista, oli se, että nais-osastolla opetuksen ulkopuolella viljeltiin melkein yksinomaan ruotsia. Mutta lehtori Järvisen sytyttävän puheen jälkeen päätettiin käyttää yksinomaan suomea. "Kuinka emme parhaamme mukaan koettaisi kohottaa äidinkieltämme sen oikeudenmukaiseen asemaan", sanoo Isa Sallylle.
Seuraavassa kirjeessään Isa palaa vieläkin tähän asiaan:
"Monet suuret kysymykset ovat joka päivä täällä keskustelunalaisina. Tärkein on kiista 'fennomaanien ja svekomaanien' välillä. Minä olen suuri fennomaani, ja väittelen niin kauheasti, että eilen viimeksi sain kuulla neiti Forsbergilta,[Charlotta Forsberg, historian ja maantieteen opettajatar J:n seminaarissa, asuu nykyään Helsingissä.] että Isa on yksipuolinen ja että hän liioittelee. Mutta sellainen hänen pitääkin olla, hän ei tahdo ontua molemmin puolin. Joko yhtä tai toista.
"Luokkamme priimus, Cina Hagman, [Lucina Hagman, Uuden suom. yhteiskoulun johtajatar Helsingissä.] on kuitenkin kaikkein innokkain fennomaani. Hän on suorastaan ihailtava. Häpeäksi meidän suomalaiselle seminaarillemme on tunnustettava, että monet täällä suosivat paljoa enemmän ruotsinkieltä kuin suomea, toiset taas ovat aivan väliäpitämättömiä ja vain hyvin harvat harrastavat koko sielullaan ja sydämellään suomalaisuuden asiaa. Tosin ei kukaan myönnä olevansa svekomaani, mutta sana ja työ, jotka muka naisella ovat yhtä, ovat sittenkin kaksi eri asiaa."
Toinen kiista, vaikka aivan toisellainen kuin yllämainittu, sai myös oppilaiden mielet niin kiihoittumaan, että koko Isan luokka oli erota seminaarista. Toverien parissa oli näet eräs varsin vähälahjainen, mutta muuten "erittäin kiltti ja kelvollinen tyttö", niinkuin Isa hänestä sanoo, joka ei kyennyt suorittamaan tutkintoa joulun edellä ja sen vuoksi tuli eroitetuksi seminaarista. Toverien mielestä tässä kohdin tapahtui vääryys, sillä niinkuin Isa kirjoittaa, hänessä ei ollut muuta vikaa, kuin että hän oli "lapsellinen, huolimaton ja ajattelematon". Alussa vuotta 1872 (6/1) Isa kertoo Sallylle vielä tarkemmin tästä asiasta:
"Meillä on ollut oikein suurenmoisia salahankkeita tai kapinallisia aikeita täällä… Hirveätä elämää on pidetty, monet tovereista saivat käskyn tulla johtajan puheille, ja ken tietää miten asia olisi päättynyt, jollemme olisi antautuneet. Kerran koko ensimäinen luokka päätti jo 'sanoa itsensä ylös' eli erota seminaarista. Minä olin pahin kapinanhenki, eikä teidän pidä kovin hämmästyä, jos jonakin kauniina päivänä ilmestyn kotiin ja kerron olevani relegeerattu. Onneksi me ajoissa rauhoituimme, mutta paljon kyyneliä tämä ottelu kysyi kummallakin puolella. Tiedätkös, neiti Lydecken itki meidän kynsissämme. — Älä pelästy sentään! Ei siinä mitään käsikahakkaa ollut!"
Ja kun Sally vastauksessaan kehoittaa Isaa hillitsemään itseään, vastaa hän siihen: "Meidän taistelumme oli jalo, oikeutettu ja tarkoin harkittu, siitä voit olla varma."