Kesken kiistoja ja erimielisyyksiä vietti seminaari marraskuun 9 p:nä juhlaa Porthanin syntymäpäivän kunniaksi, ja siihen johtaja Leinberg pyysi Isaa jälleen sepittämään runon. Juhlaa vietettiin varsin "suurella komeudella", kertoo Isa Fanny Hohenthalille (25/11) ja sanoo sepittäneensä tilaisuutta varten "muutamia yksinkertaisia suomalaisia säkeitä". Ja sitten hän jatkaa varsin vaatimattomasti: "Kyllä täällä on monta muutakin, jotka kirjoittavat runoja, mutta ei kukaan niistä ole kirjoittanut suomeksi, ja siksi minun poloisen täytyy kyhätä niitä kokoon."
Sallylle Isa kertoo myöskin juhlasta, jossa "kaupungin kaikki säätyläiset olivat läsnä … Siellä laulettiin, soitettiin ja lausuttiin — ajattelehan! Isan sepittämä runo…" Mutta ikäänkuin puolustuksekseen hän lisää: "Älä usko, että olen tullut itserakkaaksi, vaikka minulle osoitetaankin näin paljon huomiota. En lainkaan. Kaikeksi onneksi on täällä jotain, mikä lannistaa itserakkauteni. Monet tovereistani näet aivan selvästä kateudesta 'sättivät runojani' ja siten usein loukkaavat minua."
Tämä runo, vaikka sekin muotonsa puolesta on vielä kankea ja vajanainen, on ajatukseltaan kaunis viitaten niihin velvollisuuksiin, joita Porthanin elämäntyö ja esimerkki asettaa myöhemmille polville. Tämä runo sekä eräs Isan mukailema suorasanainen kertomus nimeltä "Muistokukka", julkaistiin seminaarilaisten ensimäisessä albumissa "Suomen saloilta", joka ilmestyi saman vuoden jouluna. Isa oli ainoa naisoppilaista, joka avusti julkaisua. Muista kirjoittajista mainittakoon J.H. Erkko, Kustaa Killinen [Kuuromykkäinkoulun johtaja Kuopiossa.], Olli Vuorinen [(Berg), runoilija, ollut kansakoulunopettajana Haminassa.] ja G. Lönnbäck,[kansakoulujen ylitarkastaja kouluylihallituksessa, k. 1912.] jotka kaikki siihen aikaan olivat seminaarissa oppilaina.
Pienempiä ruotsalaisiakin runoja herahti tänä aikana Isan runottaren runsaasta lähteestä, vaikka hän oli päättänytkin, ettei hän enää ruotsiksi kirjoittaisi, ja niitä hän lähetti monivuotiselle ystävälleen "Trollsländalle". Sen lehdiltä me löydämme hänen runomittaiset kirjeensä Sallylle "Min lilla Ljungblomma" (Pieni kanervakukkani) ja "Till Ljungblomman", niinkuin hän usein Sallya nimitti, käyttäen itse nimimerkkiä "Pensée" (Orvokki) sekä runot "Selma och molnet" (Selma ja pilvi) ja "Höstvisa" (Syyslaulu). Viimemainittu runo, jonka hän kuitenkin oli sepittänyt jo paljoa varhemmin, v. 1869, saakoon tässä sijansa.
Nu är den glada sommarn slut, hvar liten ros har blommat ut, hvar fågelsång nu tystnat af — de foro öfver stormigt haf, från finska fosterjorden, från deras hem i norden.
Mörk blef vår ljusa sommarnatt, och solens strålar falla matt och utan värme, utan ljus den blickar stelt från skyars hus, på snöbetäckta jorden, som kall och hvit är vorden.
[suom.: Nyt iloinen kesä on loppunut, kukat ovat kukkineet ja lintujen laulu lakannut — ne lensivät myrskyisen meren yli, läksivät Suomesta, syntymämaastaan Pohjolasta. — Valoisa kesäyö pimeni ja auringonsäteet himmenivät, lämmöttä ja valotta aurinko silmäilee jäykkänä pilvien kartanoista lumenpeittämää maata, joka on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi.]
Tuntuipa siltä kuin oleskelu seminaarissa olisi aluksi karkoittanut Isan alakuloisuuden ja antanut hänelle täyttä tyydytystä. Ainakin hän 1 p. marraskuuta kirjoittaa Sallylle:
"Tiedätkös mistä minun alakuloisuuteni ja luulosairauteni johtui? Siitä, ettei minulla ollut oikeata työtä, vaan että istuin työttömänä ja kuvailin mielessäni kaikenlaisia onnettomuuksia, mutta nyt, kun minulla on työtä ja päämäärä, mihin pyrkiä, olen kokonaan vieraantunut 'huokausten maailmasta'. En tunne enää entistä tyhjyyttä enkä sanoin selittämätöntä kaipausta. Suokoon Jumala, että voisin olla oikein tyytyväinen ja ahkera, ja siunatkoon Hän minun työtäni."
Tuollaiset hetket olivat sittenkin harvinaisia, sillä toisella kertaa hän taas kirjoittaa: