"Sanot minua onnelliseksi, kun saan oleskella niin oppineiden ja sivistyneiden ihmisten parissa. Kohtalaisesti onnellinen, Sally! Paljonhan täällä puhutaan sivistyksestä ja harrastetaan sitä, mutta ei siitä vielä mitään ole tunkeutunut minun sydämeeni, jossa proosallisuus on niin syvälle juurtunut. — Tahdista ja hyvistä tavoista täällä myös puhutaan ja useimmat ovat niihin perehtyneetkin; mutta minä olen aivan ennallani enkä ole edes oppinut 'tahdissa käymään', jota meille voimistelussa opetetaan. — Mutta en minä syytä mitään muuta kuin omaa sivistykseen taipumatonta mieltäni. Sillä itse seminaarin opettajat ja useimmat toverit ovat kylläkin sivistyneitä, eikä kirjoistakaan puutetta ole; minä olen kuitenkin aivan ennallani — tyytymätön aina. — Rauhaa, rauhaa! huutaa minun janoava sieluni, mutta sitä rauhaa eivät hyvät tavat, ei Runebergin eikä Schillerin teokset voi antaa, sitä on vain siellä — minne en tahdo mennä.
"Jos luen jonkun suuren kirjailijan teoksen tai vietän iltani jossakin sivistävässä seurassa, en ole tyydytetty sittenkään. Ääni sielussani sanoo aina: sinulta puuttuu jotakin — — Minun laitani on aivan kuin Dionin savikuvan. Juuri kun luulen jotain omistavani, huomaankin, että siitä sittenkin puuttuu jotakin, ja juuri kun luulen, että minulla on kaikki, koskettaa Jumala sydämeni ylvästelevää savikuvaa ja minä lyyhistyn kokoon kuin tomu hänen edessään."
Ja vuoden vaihteessa Isa palaa jälleen samaan asiaan (6/1):
"Rauhattomuus ja omantunnon levottomuus seuraa minua alituisesti. Maailma ja sen ilot tulevat minulle yhä rakkaammiksi — ja nyt pelkään, että Jumala lakkaa kokonaan kolkuttamasta sydämeni suljetulle ovelle. En tiedä, mikä minusta lopulta tulee, mutta onnellinen en ole enkä koskaan siksi tule, jollei minussa tapahdu suurta sisällistä muutosta. Mutta milloin se tapahtuu? Tuleeko syntinen sydämeni koskaan levollisemmaksi — Minulla on niin monia maallisia epäjumalia, jotka estävät minua antamasta sydäntäni Jumalalle…"
Lähestyvä joulu vaikutti myös osaltaan Isan alakuloisuuteen. Matka oli niin pitkä Puolangalle, ettei hän voinut ajatellakaan kotiinlähtöä, eikä varojen puutteesta menosta Lapuallekaan tullut mitään, jonne Fanny Hohenthal oli hänet kutsunut joulua viettämään. "Jos isä lähettää minulle rahoja Lapuan matkaa varten", kirjoittaa Isa Sallylle (11/11), "niin luulen mielemmin ostavani niillä uuden leninkikankaan, sillä musta pukuni näyttää jo aivan kauhealta, kun olen käyttänyt sitä niin usein sunnuntaisin ja aina joka tilaisuudessa."
Hyvin säästäväisesti Isan täytyikin elää, sillä suuret ne varat eivät olleet, jotka kotoa hänelle riittivät. "Kyllä tiedän, että isä ja äiti mielellään antaisivat minulle mitä ikänä voisivat", sanoo Isa Sallylle, "mutta isä parka on aivan epätoivoissaan raha-asioittensa vuoksi, tulot ovat kovin vähäiset ja menot suuret."
Kodin kaipuu kävikin päivä päivältä yhä suuremmaksi, kun useat tovereista läksivät jouluksi kotiin, ja alakuloisin mielin Isa kertoo Sallylle, että Gusti Demander ja Lydia Hellsténkin luultavasti matkustavat pois. "Se olisi kovin ikävää", lisää hän, "sillä heidän luokseen minä aina pakenen, kun minun on ikävä tai kun olen oikein iloinen."
Mutta joulu, jota Isa oli pelolla odottanut, oli sittenkin "oikein hauska" ja hän "sai paljon enemmän lahjoja, kuin mitä hän oli odottanut". Ja kertoessaan Sallylle, mitä lahjoja hän oli saanut, mainitsee hän jälleen Lydia Laguksen nimen. "Nyt joululomalla on meistä tullut oikein hyvät ystävät", sanoo hän. "Hän on niin hehkuva sielu. Kaunis ja sielukas, vaikka ehkä hiukan lapsellinen; ja ääni hänellä on, josta olen kuullut sanottavan, että jos hän saisi yhtä hyvän koulutuksen kuin Ida Bàsilier, niin voisi olla vaikea tietää, kuka olisi Suomen suurin laulajatar." Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään hän sanoo, että Lydia Laguksella on "aito-etelämaalainen sielu, mutta ulkomuodoltaan hän on oikea Pohjolan neito. Hän on vaalea kuin keväinen päivä."
Ystävyydestään Lydia Lagukseen, joka talven kuluessa kasvoi mitä kiihkeimmäksi ihastukseksi, ja jonka innostamana Isa sepitti useita viehkeitä runoja, kirjoittaa hän paria päivää myöhemmin Sallylle seuraavin sanoin, joissa ihastuksen rinnalla piilee kuitenkin aika annos huumoriakin:
"Me olemme molemmat niin merkillisiä, lapsellisia, eksentrisiä ja varsinkin Lydia äärettömän kiihkeä. Samoin meidän ystävyytemmekin. Se on sekä koomillinen että traagillinen. Vaikka me pidämme äärettömästi toisistamme, kiistelemme me varsin usein ja näytämme happamilta, jolloin Lydia syyttää minua kylmyydestä ja väittää, että leikittelen hänen tunteillaan, joita muka en ymmärrä. Minä, joka olen vuotta vanhempi ja paljoa kokeneempi, hymyilen vain hänelle; mutta samalla ajattelen, ettei Lydia voi koskaan ymmärtää minua, minä sen sijaan ymmärrän häntä erinomaisesti."