Mutta niin suuresti kuin Isa ihailikin Lydian laulua, tuotti se hänelle myös monta levotonta hetkeä. Hän pelkäsi, että ystävä voisi tulla "itserakkaaksi ja ylimieliseksi", eikä muistaisi, että "kaikki on Jumalan lahjaa, jonka hän helposti voi riistää ihmiseltä." Tuollaisena hetkenä on varmaan seuraava pieni runo syntynyt:
Lydia! Du vet hur varmt din Isas själ beder för din sällhet och ditt väl; ej behöfver hon ju särskildt nämna dig hvad hon önskar dig på lifvets stig, ty hon önskar dig allt godt som finnes på vår jord -. och bortom grafven vinnes.
Må din lefnadshimmel stråla klart!
Komma töcken: må de skingras snart!
Och med nordens näktergalar må
du i täflan glada toner slå!
Må med rosor våren dig besmycka!
Må du vinna kärlek, frid och lycka!
Hjärtats frid den bästa skatten är;
har man den, man föga mer begär.
Må den rätta friden trifvas väl
Lydi liten! i din varma själ!
O! jag hoppas att dig Gud förlänar
hvad Han tror att till ditt bästa tjänar.
[suom.: Lyydi! Sä tiedät kuinka lämpimästi Isan sielu rukoilee onnea ja menestystä sulle, eihän hänen tarvitse erityisesti mainita, mitä hän sinulle toivoo elämäsi tiellä, sillä hän toivoo sinulle kaikkea hyvää, mitä maailmassa on — sekä haudan toisella puolen. — Kirkkaana loistakoon elämäsi taivas! Jos se pilveen menee, hajotkoon pilvet pian! Ja kilpaa Pohjolan satakielien kanssa laulaos iloisesti! Kevät koristakoon sinua ruusuillaan. Voittaos rakkautta, rauhaa ja onnea! — Sydämen rauha on paras aarre; ken sen omistaa, ei pyydä muuta. Viihtyköön oikea rauha, pikku Lyydi! sinun lämpimässä sielussasi. Oi! Jumala antakoon sinulle mitä Hän parhaaksi sinulle näkee.]
Myöhemmältä ajalta on ehkä runo "Förr och nu" (Ennen ja nyt), joka huokuu katkeruutta ja pettymystä, ja jossa Isa ikäänkuin jo sivulta katselee heidän ystävyyttänsä. Siinä hän sanoo:
Förr satt jag med klappande hjärta och såg på din tjusande bild. Än kände jag fröjd och än smärta, än var jag så lugn och än vild, än svartsjuk, än stolt i det hoppet att jag vore något för dig; — men tiden har flytt — under loppet den känslorna tagit med sig.
Beständigt på dig jag blott tänkte, din tanke jag gissade på och frågade mig om du skänkte åt mig någon tanke också; så läste jag säll i ditt öga, att något jag var ock för dig; men nu har en vinter fått snöga på min kärleksvår — och på mig.
Förr såg jag i dig idealet, såg himmel och jord uti dig, — det låter kanhända för galet, — jag rådde dock icke för mig. Nu tycker jag, du är som andra, har dygder, men fel likaså; dig tänker jag visst inte klandra, men icke beundra ändå.
[suom.: Ennen mä istuin sykkivin sydämin ja katselin sinun ihastuttavaa kuvaasi. Vuoroin tunsin iloa ja tuskaa, vuoroin olin levollinen ja hurja, vuoroin mustasukkainen ja ylpeä toivoessani voivani olla jotain sinulle; — mutta aika on kulunut — ja sen mukana tunteet vaihtuneet. — Alituisesti vain sinua ajattelin, sinun ajatuksesi minä arvasin ja kysyin tokkopa minuakin ajattelit; silloin onnellisena näin katseestasi, että jotain sinullekin merkitsin, mutta nyt on jo talvi heittänyt lumensa rakkaudenkevääni ja minun itseni ylitse. — Ennen näin sinussa ihanteen, näin sinussa taivaan ja maan, — se kuuluu ehkä liian hullulta, mutta en mahda itselleni mitään. Nyt mielestäni olet kuin muutkin, sinulla on hyveitä, mutta myös vikoja; en aio moittia sinua, mutta en ihailekaan.]