Toinen ruotsalainen runo "Ett litet minne till Lydia" (Pieni muisto Lydialle), on luultavasti sepitetty vasta syksyllä 1872, ja siinä Isa, tuntiessaan lähestyvän kuoleman, tahtoo antaa pienen muiston ystävälleen ja samalla ajatuksissaan käydä läpikoko heidän ystävyytensä ajan. Se kuuluu näin:
Lydi! tag ett litet minne här af din Isa — fast det ringa är, men du af detsamma kanske minns Isa — sen hon icke mera finns. Kanske minns du af mitt mörka hår Isas glädjelösa ungdomsår, och mitt mörka, vilda, sorgsna hjärta, med dess kärleksglöd, dess strid, dess smärta?
Kanske mins du, ljusa engel! då Isas vilda vänskap emot dig också, hennes många nycker, hennes tusen fel, hennes varma, men så vilda själ? Kanske redan då själen från sitt grus flytt till Fadershemmet renad, klar och ljus. Här är Lydi ljus och mörk är Isa — men båda blifva ljusa vi i — himmelen.
[suom.: Lyydi! Ota pieni muisto Isaltasi — vaikka se onkin vähäpätöinen, mutta ehkäpä siitä muistat Isaa — sitten kun häntä ei enää ole. Ehkäpä tumma tukkani kertoo sinulle Isan ilottomasta nuoruudesta ja synkästä, hurjasta, surullisesta sydämestäni, sen rakkauden hehkusta, taistelusta, tuskasta? — Ehkäpä muistat silloin, valoisa enkeli! Isan hurjaa ystävyyttä sinua kohtaan, hänen monia oikkujaan, hänen tuhansia vikojaan, hänen lämmintä, mutta niin hurjaa sieluaan? Ehkäpä sielu jo silloin on paennut tomustaan puhdistuneena, kirkkaana ja valoisana Isän kotiin. Täällä on Lyydi vaalea ja tumma Isa — mutta molemmat me olemme valoisia — taivaassa.]
Uusi ystävyys, niin kiihkeä kuin se olikin, ei kuitenkaan vieroittanut Isaa hänen entisistä ystävistään, sillä uskollisuus oli hänen luonteensa kuvaavimpia piirteitä. Joka kerta kun hän Sallyn kautta, joka oli voimakkain yhdysside Isan ja hänen kotinsa välillä, sai tietoja omaisistaan, sekä kaikesta mitä Puolangalla tapahtui, tunsi hän mitä suurinta iloa. "Sinun kirjeesi ja kertomuksesi teidän elämästänne tuotti minulle niin sanomatonta iloa", kirjoittaa hän Sallylle (6/2), "että olin aivan unohtaa missä olin ja elin vain teidän mukananne. Mutta sellainen kuvittelu ei ole yhtä terveellinen kuin suloinen; sillä jos missään, niin täällä täytyy pitää ajatuksensa koossa ja keskittää ne yhteen pisteeseen, olkoon tuona pisteenä Bonsdorffin 'tuntemattomat luvut' — Hagforsin 'tahdit, paussit, oktaavit ja kvartit' tai neiti Soldanin 'yhdistetyt lauseet' y.m."
Mutta vaikka ajatukset usein eksyivätkin kotiin, ja omiin haaveiluihin niin käy sittenkin seuraavasta kirje-otteesta ilmi, miten hän koko sielullaan antautui seminaarityöhön (6/1):
"Vasta täällä minä heräsin unelmistani. Vasta täällä minulle kaikki selveni. Vasta täällä tulin ajatelleeksi, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottanut — ja elämäni päämäärä selvisi minulle. Vaikeat ja monet ovat tulevat velvollisuuteni ja tehtäväni, mutta kutsumukseni on samalla suloinen ja jalo. En koskaan enää saa antautua omiin unelmiini eikä sydämeni — se huolestuttaa minua hiukan — saa enää lämmetä vain omille huveilleni ja ystävilleni, sen täytyy nyt sykkiä isänmaalle, sen valon ja valistuksen hyväksi. Toimettomasta tytöstä on siten tullut miltei hiukan hyödyllinen ja toimekas nuori nainen ja omien itsekkäiden unelmieni sijalle ovat astuneet ainakin jossakin määrin yleistä parasta tarkoittavat riennot…
"Saa nähdä, missä kaitselmus määrää minulle pienen toiminta-alan? Jos vain jaksan niin pitkälle…"
Ensi kertaa nyt Isan kirjeissä ilmenee pelko, etteivät voimat ehkä kestäisi. Ei kertaakaan talven kuluessa hän tätä ennen ollut valittanut terveydentilaansa, mutta varmaan yskä, jonka hän syksyllä seminaarimatkallaan hankki itselleen, ei ollut hellittänyt koko aikana. Helmikuun lopulla hän näet kirjoittaa Sallylle, että hänen "rintansa on ollut niin kipeä", että hän "yhden viikon ajan sylki verta". Muutamia päiviä hän oli ollut tunneilta poissa. Mutta kerrottuaan tämän hän heti varoittaa Sallya: "Älä kerro kotona, että olen tullut hiukan kivulloiseksi. Äiti tulisi kovin levottomaksi. Toivon, että kaikki taas paranee, kunhan olen hiukan varovaisempi."
Ruumiillinen heikkous ja sairaus ei vaikuttanut kuitenkaan vähimmässäkään määrässä hänen henkisiin voimiinsa. Kun helmikuun 9 p:nä seminaarissa oli määrä viettää Franzénin satavuotis-muistojuhlaa, uskottiin Isalle jälleen juhlarunon sepittäminen, ja ihmetellä täytyy hänen henkistä joustavuuttansa, kun hän väliaikoina, ikäänkuin leikillä, saattoi saada sen käsistään. Kielellinen kankeus, joka syksyisissä juhlarunoissa oli varsin tuntuva, on tästä jo suuressa määrässä kadonnut, varsinkin viides ja kuudes säkeistö ovat kauniit ja eheät sekä muotoon että ajatukseen nähden.