Juhla, jonka ohjelmaan paitsi tätä runoa kuului laulua, soittoa ja esitelmä, oli erittäin onnistunut, ja salin oli neiti Soldan kauniisti ja taiteellisesti koristanut. "Taustalla", niinkuin Isa kertoo, "loisti harmaaseen kallioon uurrettuna Franzénin nimi tulikirjaimin, jotka himmeässä valossa ja synkkien kuusien ympäröiminä tekivät satumaisen vaikutuksen." Isan juhlaruno herätti suurta ihastusta, se käy selvästi hänen omista sanoistaan esille:
"Unelmani runojeni suhteen ovat monin kerroin täyttyneet… Opettajat imartelevat minua, koko kaupunki puhuu minusta; toverit hemmoittelevat ja koettavat kilvan voittaa ystävyyttäni. Cygnaeus lähetti minulle neiti Lydeckenin kautta 'Till Franzéns sekulärminne' nimisen julkaisun sekä Franzénin ja oman kuvansa. Niin, kyllä imartelua on minun ylitseni vuotanut. Mutta Isa on onnettomampi kuin koskaan ennen… Kaikki tuo vie minut vain yhä kauemmaksi Jumalasta ja nöyryydestä."
Tämän mielialan vallassa on varmaan runo "Isas önskan" (Isan toive) syntynyt, joka hänen omien sanojensa mukaan "on sepitetty — ei kuitenkaan kirjoitettu, vaan ajateltu — luokalla, suomen tunnilla, ollessani hiukan kipeä". Sairaus on myös painanut leimansa sen viimeisiin säkeistöihin:
O! om jag kunde som fågeln sjunga, O! om jag kunde som hon vara glad, bort skulle jag sjunga sorgen den tunga, sjunga som fågeln på blommornas blad.
O! om jag kunde som stjärnorna glimma,
sprida en strimma af glädje och ljus,
så skulle jag glimma i sorgernas timma
och söfva de stormande känslornas brus.
O! om jag kunde som englarne älska,
älska så rent och så troget som de,
så skulle jag älska min sörjande nästa,
mot alla, som lida så tröstande se.
Fastän jag icke kan sjunga och stråla,
fast ej min kärlek som englarnas var,
får jag väl tåla mitt öde — och måla
framtiden hoppfull och solljus och klar.
Nej, aldrig, nej aldrig jag mera kan drömma
mig säll sedan friden har lämnat min själ,
jag vill icke drömma, men nu vill jag glömma,
att lycklig jag varit, min dröm ock farväl.
Ack, hvarför, ack hvarför skall Isa så klaga,
ler icke lifvet mot henne också?
Skall stormen förjaga min skönaste saga,
som lycklig jag drömde? Hur sorgligt ändå!
Ja, Isa skall glädjas, fast hjärtat vill brista,
Isa skall le genom tårar ännu.
Snart skall du brista, mitt hjärta: — det sista
slaget — skall dö — hvad den döden är ljuf!