Kom ljufliga död med ro för mitt hjärta!
Kom att mig föra till sällare land!
Lugna mitt hjärta, lindra min smärta!
knyt själen med nya, heliga band!
[suom.: Ah, jospa voisin kuin lintu laulaa, ah jospa voisin olla iloinen kuin se, vapaaksi raskaasta surusta ma mieleni laulaisin, laulaisin kuin lintu kukkasten parissa. — Ah, jospa voisin kuin tähti kimallella, levittää iloa ja valoa, niin kimaltelisin surun hetkinä ja saattaisin lepoon myrskyävät tunteet. — Ah, jospa voisin rakastaa kuin enkelit, rakastaa yhtä puhtaasti ja uskollisesti kuin he, niin rakastaisin surevaa lähimäistäni ja lohduttaisin kaikkia kärsiviä. — Vaikken voi laulaa enkä loistaa, vaikken voi rakastaa kuin enkelit, täytyy minun kestää kohtaloni — ja kuvailla mielessäni tulevaisuutta toivorikkaana ja kirkkaana. — En koskaan voi enää uneksia onnesta rauhan haihduttua sielustani, en tahdo uneksia, vaan unohtaa, että olen ollut onnellinen, jää hyvästi unelmani. — Oi miksi Isa näin valittaa, eikö elämä hänellekin hymyile? Karkoittaako myrsky kauneimman uneni? Kuinka surullista! — Niin, Isa tahtoo iloita, vaikka sydän on pakahtua, Isa hymyilee kyynelten takaa. Pian sä, sydämeni murrut! Viimeinen tykytys lakkaa. — Miten suloinen on kuolema! — Tule, suloinen kuolema, tuo rauha sydämeeni! Vie minut parempaan maahan. Tyynnytä sydämeni, lievitä tuskani. Sido sieluni uusin, pyhin sitein!]
Mutta kesken tätä runsasta tuotantoa on hetkiä, jolloin kaikki tuntuu hänestä tyhjältä ja turhalta: Niinpä hän (25/2) kirjoittaa Sallylle:
"Olen tullut aivan väliäpitämättömäksi runoutta ja kaikkea sellaista kohtaan… Lainakirjastossamme on paljon uusinta kirjallisuutta saatavana, mutta jos otan sieltä jonkun kirjan, niin vien sen kolmen, neljän viikon kuluttua lukematta takaisin."
Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, miten Isa, kirjoittaessaan seminaarissa aineita, löysi aina joitakin persoonallisia kosketuskohtia, jotka soveltuivat esitettävänä olevaan aineeseen. Niinpä kirjoittaessaan aineen "Vesi" hän kuvasi Suomussalmen aikuista pientä kotikouluaan ja "Satu" nimisessä aineessa suhdettaan Betty sisareen. Kun nyt helmikuussa oli kirjoitettava aine "Haavasta", seurasi hän siinäkin entisten esimerkkiä kuvaten omaa luonnettaan ja alituista kaipaustansa. Koska tämä aine on oikeastaan kaunokirjallinen tuote, otamme siitä pienen otteen.
Isa kirjoittaa ensin kulkevansa lehdossa, jossa vallitsee suuri rauha. Hän istahtaa mättäälle ja kuunnellessansa metsän hiljaista huminaa, hän huomaa vieressään haavan, jonka lehdet värähtelevät yhtä rauhattomasti kuin hänen oma sielunsa. "Miksi et sinäkin nuku niinkuin muut puut ympärilläsi?" kysyy Isa haavalta. Ja haapa alkaa kertoa hänelle tarinaansa:
"Alkuni on pienestä siemenestä, jonka tuuli lennätti tähän, sillä niinkuin näet, eivät ympärilläni seisovat puut ole samanlaisia kuin minä. Aina olen ollut erilainen muita puita. Kuta isommaksi kasvoin, sitä suuremmaksi tuli eroitus välillämme. Minä olen hyvin herkkätuntoinen, synkkämielinen ja rauhaton; jonka tähden minua usein pilkataankin. Kun olin pienempänä, ainoastaan ruohojen ja kanervien kokoinen, olin levollisempi; heidän suojassaan kasvaessani eivät tuulet minua pudistelleet. Vähän suuremmaksi tultuani aloin jo tuntea, että maailma usein oli kylmä ja kolkko, ja vähimmätkin tuulenviuhkat saivat lehteni tärisemään, mutta silloin olivat lehteni vielä niin hienot, lauheat ja pienet, ettei niiden liikunto aikaansaanut sellaista kohinaa kuin nyt.
"Mielessäni on aina ollut ihmeellinen halajaminen pois täältä, jonne olen tuomittu seisomaan; minä kaipaan vapautta. Kun näen lintujen ilmassa lentävän, niin kulkee kummallinen värähdys ruumiissani; silloin ajattelen: miksen minäkin saa katsella millainen maailma on tuolla vuorten takana?
"Kun näen iltaruskon taivaan rannassa, syttyy mieleeni halu päästä sinne korkeampiin maailmoihin, jossa on valoa ja vapautta minullekin. Vaan turha on kaipaukseni. Juureni ovat lujasti maassa kiinni.
"Kerran levähti pieni laululintu oksillani; hän kertoi minulle, että kerran on aamu valkeneva, jolloin koko luonto uudistuu uuteen, parempaan eloon, kaikki saavat vapauden ja levon; mutta hän sanoi sen aamun seuraavan vasta kuolon synkkää yötä. Sydämeni sykki silloin ilosta ja toivosta; luulin vapauden aamun minullekin koittavan, jolloin pääsisin vapaaksi maallisista siteistäni ja niinkuin lintunen saisin lentää tuonne iltatähden luo, jonne ikävöin. Mutta eräänä iltana sanoi lehtimato, että se aamu valkenee vain ihmisille. Minä en ole ansainnut parempaa. Ihmiset tekivät näet haavasta ristin ja naulitsivat Hänet siihen, joka tuli sovittajaksi heidän ja Jumalan välillä. Siitä ajasta olen tuomittu vapisemaan. Minulla on syytä vapista, rauhaa en koskaan saa."