Kevät vuonna 1872 teki varhain tuloaan, ja jo toukokuun keskivaiheilla oli lehti puhjennut puuhun seminaarin puistossa. Varjoisassa lehtimajassa nuoret oppilaat istuivat usein kirjojensa tai käsitöittensä ääressä ja pistivät silloin tällöin lauluksi, jota lintujen tuhatääninen kuoro puiden latvoissa säesti.
Isakin samoili päivät päästään ulkona "Malmström, Topelius tai Thomas Moore" kainalossaan, eikä hän malttanut illallakaan palata määräajalla huoneeseensa, vaan istui myöhään yöhön suurella kivellä seminaarin puutarhassa haaveillen ja miettien. Hän ei välittänyt siitä, vaikka yskä kosteassa iltailmassa yltyi niin pahaksi, että hänen täytyi useampia päiviä olla vuoteen omana voimatta "lukea tai edes ajatella". Ja vaikka hän vallan hyvin tiesi, että syynä sairauteen oli hänen oma "varomattomuutensa" ja "kuutamokävelynsä", ei hän luopunut niistä sittekään. Sillä hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän voinut nukkua.
"Jospa tietäisit, kuinka äärettömän onneton tänä keväänä olen ollut", puhkeaa hän Sallylle sanomaan (18|5). "Minun sielussani on riehunut kumma taistelu. Joskus olen melkein hulluuteeni asti ihaillut luontoa, runoutta, y.m. ikäänkuin olisin tiennyt sen olevan väärää — ja että pian olisin pakoitettu siitä eroamaan; toisen kerran olen tuntenut suorastaan inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea kaunista ja suurta kohtaan, niinkuin maailma sitä nimittää, ja syyttänyt sitä rauhattomuudestani. Ja totta se onkin, jollen pitäisi luontoa, runoutta ja ystäviäni epäjumalinani, niin olisin paljoa onnellisempi ja levollisempi, sillä ne estävät minua rakastamasta Jumalaa ja glädje utan Gud ej finnes, utan Gud ej finnes frid."
[Iloa Jumalatta ei ole, Jumalatta ei rauhaa ole.]
"Miksi Isa pitää maallisia epäjumalia?… Jospa rauhallinen olo Puolangalla saattaisi sieluni tasapainoon! — Kysymys, johon en löydä vastausta, on seuraava: Miksi Jumala antaa ihmiselle tunteita ja taipumuksia, kun Hän kuitenkin tietää, ettei ihminen voi muuta kuin käyttää väärin Hänen lahjaansa ja sen kautta tulla sekä ajallisesti että iankaikkisesti onnettomaksi."
Samaa kysymystä Isa koettaa selvitellä itselleen runossa
KAHDEN VAIHEILLA.
Ääni tuttu kuiskaa sielussani:
"Laula, koska laulunlahjan sait!"
Mutta tunnon ääni intoani
estää, käskien mun olla vait!
Mielelläni laulelisin kerran!
Vaan, tuo kielto tunnossain on — Herran.
Toisinaan kun intoin vallan saapi,
laulan, vaikka soimaa tuntoni;
toisinaan, jos kuinka haluttaapi,
vaiti oon — vaikk' laulaa syömmeni.
Kahden mielt' en voi mä noudatella:
olla ääneti — ja lauleskella.
Loiko ilman tarkoitusta Luoja vienot sävelet mun sydämeen? Eipä niin. Vaan kaikkein lahjain tuoja vaatii arvon niistä itselleen. Sulle, Herra, lauluni jos soisi, silloin suotu, sallittu se oisi.