Auki onpi akkunani,
raitis ilma aaltoaa,
niinpä myös mun sieluani
henki uusi valloittaa.
Nytpä toivot, unelmani
saavat uuden muotonsa,
huonot, pienet laulelmani
kalliin, pyhän verhonsa.
Sielu uudet siivet saapi,
sydän tuoreet toivonsa:
toivo sinne vuodattaapi
kauniin kultakasteensa.
Mitä kuiskaa toivon ääni sydämeeni sykkivään? Ett' en koko elämääni ole luotu itkemään.
Lukukausi läheni jo loppuaan, Isan ensimäinen seminaari vuosi, jossa oli ollut niin runsaasti sekä iloa että sisällisiä taisteluja. Samalla kun hän nyt iloitsi päästessään taas rakkaitten omaistensa luo, tuntui ero Lydia Laguksesta kovin katkeralta, kaksin verroin katkeralta sen johdosta, että ero näytti tulevan pitkäaikuiseksi. Toukokuussa oli näet Ida Basilier ollut konserttimatkalla Jyväskylässä ja kuullut Lydia Laguksen laulavan, ja nuoren tytön korkea, kirkas sopraano oli siihen määrään ihastuttanut kuuluisaa laulajatarta, että hän mitä lämpimimmin kehoitti häntä antautumaan taiteilijauralle. Isa iloitsi ja oli ylpeä ystävänsä puolesta, mutta samalla hän ei voinut hillitä alakuloisuuttaan ajatellessaan, että Lydia keskeyttäisi opintonsa seminaarissa ja että heidän tiensä eroaisivat toisistaan. Ja tuo haikea ajatus seurasi häntä yhä hänen kotiin palattuaankin. "Saankohan koskaan enää kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille", kirjoitti hän ystävälleen Puolangalta (30/6), "saankohan vielä kuulla sinun laulavan lempilaulujani?"
Ja sitten hän jatkaa:
"Jos Jumala antaa minun parantua, niin palaan kai jälleen seminaariin. Tahdon tulla sinne työtä tekemään ja raatamaan, tahdon nähdä kaikki ne rakkaat paikat, jossa sinun rinnallasi uneksin ihanimmat unelmani. Koittaakohan sinun vai minun onneni päivä? Sinun — jos pääset ulkomaille — vai minun — jos palaan jälleen seminaariin. En tahdo olla itsekäs. Verta vuotavin sydämin, mutta silti hartaasti ja rehellisesti toivon ja rukoilen, että sinun onnenpäiväsi koittaisi."
Isa palasi kotiin seminaarista juhannuksen aikana yhdessä isänsä kanssa, joka oli tullut häntä Kajaaniin vastaan. Hän palasi kotiin hyvin heikkona, sillä pitkä matka oli rasittanut häntä siihen määrään, että hän jälleen oli sylkenyt verta. Hän ei jaksanut lähteä edes pappilaankaan, vaan lähetti Sallylle sanan, joka heti seurasikin kutsua. Koko iltapuolen ystävykset juttelivat yhdessä, vaikkeivät entiset lempikeskustelut enää ottaneetkaan sujuaksensa. Sillä kun Sally tahtoi kuulla, mitä kirjallisuutta Isa kevään kuluessa oli lukenut, vastasi hän lukeneensa vain enimmäkseen raamattua ja käänsi puheen toisaalle.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Sally ja Isa, jotka olivat niin monta yhteistä iloa ja surua kokeneet, tapasivat toisensa. Pari päivää myöhemmin läksi näet Sally pitkälle matkalle, aina Murmannin rannikolle isänsä kanssa, jolle sikäläisen suomalaisen väestön sielunhoito oli jo useampana vuonna uskottu.
Vähitellen Isan heikontuneet voimat vahvistuivat rauhallisessa kodissa ja omaisten hyvässä hoidossa. Hän joi joka aamu lämmintä maitoa, käveli mäntymetsässä ja koetti olla mahdollisimman varovainen. Pappilassa hän kävi usein, vaikka Sally olikin poissa, lukien ääneen rouva Thauvónille tai tehden käsitöitä hänen kanssaan. Ja iltasin istuessaan yksin pienessä ullakkokamarissaan hän jatkoi jälleen päiväkirjaansa. Tuon pienen vihkosen, jonka nimenä on "Aftontankar tillegnade Ljungblomman af hennes Pensée" (Ilta-ajatuksia, omistetut Kanervalle hänen Orvokiltansa), oli määrä Sallylle säilyttää kaikki Isan ajatukset ja pienet tapaukset sinä aikana, jolloin ystävä oli poissa kotoa. Sillä vaikka Lydia Lagus olikin Isalle kaikkia muita ystäviä kalliimpi, osoittavat tämän pienen vihkosen tiheään kirjoitetut sivut, kuinka rakas myös Sally oli hänelle.