Heinäkuun 7 p:nä kertoo Isa päiväkirjassansa, että hän yhdessä Sallyn äidin kanssa on lukenut "Salaminin kuninkaita".
"Miten ihana ja suurenmoinen se on!" huudahtaa hän. "Olen kovin ihastunut siihen. Kreikkalaiset ovat aina olleet lempikansani — nuo sivistyneet, isänmaalliset, runolliset muinaiskreikkalaiset nimittäin. Ihana, hurmaava satumaa! Minun mielestäni heidän muinainen suuruutensa on aina tuntunut pikemmin sadulta kuin todellisuudelta." Mutta sitten hän äkkiä innostuneena puhkeaa sanomaan: "Mutta miksi ihailisin vain Kreikkaa? — Ei! Suomi on yhtä ihailtava. Suomi,[Seuraavat lauseet on Isa kirjoittanut suomeksi.] sinä olet minulle yhtä rakas, yhtä rakas, yhtä mieluisa, sinä olet yhtä täynnä ihanuutta, runoutta, voimaa ja muinaismuistoja! Kalevala on minusta yhtä ihmeellisiä ja jaloja muistoja täynnä kuin Iliaadi ja Odysseyakin — Kalevalan urhot: Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen — kyllä ne piisaavat Herkuleelle, Theseylle, Akilleylle ynnä muille. Maamme, kansamme — kaikki ovat yhtä ihmeteltäviä; Pindaroa, Homeroa, Sofoklesta ynnä muita kyllä vastaa Runebergimme, Topeliuksemme, Stenbäck — Lönnrot ja monet muut."
Isan suurimpana ilona tänä kesänä olivat postipäivät, jolloin hän sai ystäviltään kirjeitä. Oikea onnenpäivä siinä suhteessa oli heinäkuun 14:s, sillä niinkuin hän päiväkirjassaan kirjoittaa, sai hän sinä päivänä kirjeitä "kahdelta rakkaimmalta naisystävältään", Lydialta ja Sallylta sekä kolmannen "parhaimmalta miesystävältään". Hän oikaisee kuitenkin heti: "Ei! Hän ei ole minun ystäväni, hän on vaan hyvä tuttava minulle, mutta meitä yhdistää sielun sympatiia, vaikkemme ole toistemme kanssa montakaan sanaa vaihtaneet — me olemme vain ajatelleet — ja katselleet toisiamme. Minä ihailen häntä suuresti."
Tämä hyvä tuttava, käyttääksemme Isan omia sanoja, oli sama nuori runoilija, josta hän jo edellisenä syksynä oli kirjoittanut Sallylle ja toivonut saavansa nähdä häntä, J.H. Erkko.
Erkko, joka vuotta aikaisemmin oli tullut seminaariin kuin Isa, asui neiti Soldanin luona ja siellä Isa epäilemättä oli joskus tavannut hänet. Neiti Soldan oli kiintynyt kumpaankin oppilaaseensa, joiden lahjat kävivät niin samaan suuntaan, ja useasti lukukauden aikana oli hän koettanut viedä heitä yhteen varsinkin huomattuaan, millä ihastuksella Erkko seurasi nuorta runoilija-neitosta. Isaa kiusasi kuitenkin neiti Soldanin hyväntahtoinen välittely, ja jos hänen tunteensa Erkkoa kohtaan oli muuta kuin hänen runottarensa ihailua, niin ei hän sitä ainakaan seminaaritovereilleen osoittanut. Mahdollista on kuitenkin, että jollei kuolema olisi katkaissut niin varhain hänen elämäänsä, tuo ystävyys helpostikin olisi voinut muuttua syvemmäksi ja kiihkeämmäksi tunteeksi.
Vähää ennen Jyväskylästä lähtöä oli Isa käynyt hyvästijätöllä neiti Soldanin luona ja salin pöydällä oli hän silloin nähnyt kokonaisen pinkan Erkon vasta ilmestyneitä runoja. Huoneessa ei sattumalta ollut ketään, ja silloin nuori tyttö, seuraten äkillistä mielijohdetta, kirjoitti ylimmän runovihon kannelle Erkon nimen alle seuraavat kolme sanaa: "Nuorukainen, maasi toivo!" Noilla sanoilla hän tahtoi, niinkuin hän päiväkirjassaan sanoo (14/7), antaa "ystävällisen varoituksen nuorelle runoilijalle, jonka elämä oli niin täynnä kiusauksia." Että Erkko arvasi, kuka nuo sanat oli kirjoittanut, oli suuri yllätys Isalle, mutta vieläkin suurempi oli hänen ilonsa nähdessään Erkon kirjeestä, että hän oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
Isa käänsi Sallya varten ruotsiksi Erkon kirjeen, joka uudelleen suomennettuna kuuluu näin: [Alkuperäinen kirje joutui luultavasti liekkien uhriksi Parolan talon tulipalossa. Kursiveeratut sanat on Isa itse siteerannut suomeksi.]
"Jalo ja kunnioitettava neiti Isa Asp.
"Uskallan lähestyä Teitä kirjeellisesti, koska toivon, että Teidän jalo sydämenne ei tiedä mitään niistä peloittavista ennakkoluuloista, jotka ehkä kahlehtivat useiden — samoihin oloihin sidottujen mieltä.
Uskallan sen tehdä sitä suuremmalla syyllä, koska luulen, että jossakin määrin tunnen Teidän suuret, jalot ja korkeat pyrkimyksenne, joita olen seurannut sydämellisellä kunnioituksella ja — jollette paheksu sanojani — samalla myös osanotolla. Tämä kirje on kuitenkin lähinnä Teidän oman sydämenne aiheuttama.