Päiväkirjassaan kuvailee Isa Sallylle Erkkoa vielä seuraavin sanoin:
"On hyvin jalostavaa ja kehoittavaa sielulle seurustella tai vieläkin paremmin olla kirjeenvaihdossa itseään etevämmän ihmisen kanssa. Olisitpa nähnyt, miten kaunis, haaveellinen ja hieno hän oli! Niin, kaikki, kaikki oli vain runoutta ja sopusointua tuossa nuorukaisessa. Erkko on nuori (noin 22-vuotias), tulinen, huima nuorukainen. Neiti Soldan, hänen äidillinen ystävänsä pelkää, että yhä kasvavat kiusaukset voivat saada hänet horjahtamaan hyveen tieltä; sillä hän on vielä niin kokematon ja herkkä kaikille vaikutteille. Hänen runonsa ovat myös joskus täynnä niin kummallista, kevyttä vallattomuutta, kun hän antaa runottarensa liian vapaasti leijailla tyttöjen ja heidän ruusuisten huuliensa ympärillä. Mutta alakuloisuus ja raskasmielisyys on sittenkin hänen luonteensa pohjasävel. Sitä todistavat useimmat laulut hänen runoelmiensa ensimäisessä vihossa. Ja ken hänet on nähnyt, sanoo häntä täydellä syyllä 'synkkämieliseksi'.
"Hän on nuori ja hän liitelee kuin perhonen kukasta kukkaan. Mutta sitä hän tekee vain runoissaan. Aivan kauniisti hän pysyttelee loitolla naisista. Mutta ne, jotka ovat keskustelleet hänen kanssaan, sanovat, että hän ujoudestaan huolimatta on tavattoman hauska, puhelias ja hieno seurassa. En minä ole paljon ollut hänen kanssaan. Joskus hän kuuluu olevan vallattoman iloinen, on neiti Soldanilla tapana kertoa."
Isan terveys oli kaiken kesää varsin epävakavalla kannalla. Niinpä hän kirjoittaa Lydia Lagukselle (19/7), ettei hän ole voinut lainkaan hyvin.
"Olen hiukan sylkenyt verta ja rintani on ollut kovin kipeä. Yhden
päivän makasin vuoteessa kovin sairaana; mutta se meni taaskin ohi."
Ja päiväkirjassaan hän elokuun alussa sanoo maanneensa kokonaisen viikon sairaana vilustuttuaan huviretkellä Jaakonpäivänä. "Rinta parkani ei siedä enää mitään."
Mutta sittenkin on seminaari hänellä alituisesti mielessä.
"Ehkäpä on mieletöntä ajatellakaan enää seminaariin menoa," kirjoittaa hän Lydialle, "mutta koska kaikki ennustavat minulle kuolemaa, niin voinhan yhtä hyvin kuolla siellä, missä opin elämään." Ja päiväkirjassaan hän sanoo: "Joskus olen aivan varmaan luullut kuolevani — ja siksi en ole yhtään sietänyt kuulla puhuttavankaan Jyväskylästä. Viikon kuluttua minun pitäisi lähteä matkalle, mutta se tuntuu aivan mahdottomalta, kun rintani on niin kipeä."
Sairasvuoteella maatessa ja unettomia öitä valvoessa nousi Isan mieleen monta tuskallista ajatusta, sillä samalla kun hän aavisti kuoleman lähestyvän, mieli paloi yhä elämään. Tuollaisina synkkinä hetkinä, jolloin kuoleman pelko ja samalla toivo päästä rauhaan taistelivat hänen sielussaan, hän sepitti pari sävyltään synkkää ja epätoivoista runoa, joille hän on antanut nimeksi "Natt-tankar". Toinen niistä kuuluu näin:
Brusa, brusa vilda bölja! Storma, storma vilda bröst! Töcken än min himmel dölja, än för mig ej finnes tröst! Mörka skuggor falla neder öfver dig, du trötta själ, döden mot dig famnen breder, snart hon kramar dig ihjäl. Alla lifvets sorger — alla, stormar vilda, hemska, kalla, nu farväl!