Sista striden kämpas redan — O! hur ljuft att hvila få! Döden nalkas. Nå, än sedan? Hvila får jag ej ändå! Aldrig, aldrig får jag hvila, aldrig blir det lugnt hos mig; hvart än själen skulle ila, skulle du infinna dig spöke! som mig städs förföljer och min stjärnas glans fördöljer nu för mig.
Himmel! du mig nu förlossa! Gif mig uppå vägen ljus! Eller vill du mig förkrossa, så förtrampa mig i grus! Gör det snart och sluta striden! Nog jag smakat ren i tiden af dess rus.
Ack! nu nalkas hvita andar
och de gripa ren mig fast.
Dödens sång med storm sig blandar;
Allt sker tyst, men i en hast.
Hörde ej du hur mitt hjärta
nu utaf sin sista smärta
stilla brast.
Ack! så sällsamt! nu finns ingen Isa mer på jorden här, hon med lätta englavingen svingat sig till ljusets sfär. — Nej! hon irrar ibland töcken, uti rymdens vilda öken, utan frid.
[suom.: Kohise hurja aalto! Myrskyä hurja rinta! Pilvessä on vielä taivaani, ei minulle vielä lohtua löydy! Mustat varjot laskeutuvat ylitsesi, väsynyt sielu; kuolema avaa sinulle sylinsä ja musertaa sinut pian. Kaikki elämän surut kaikki kurjat, kammottavat taistelut lausuvat nyt jäähyväisensä. — Viimeistä taistelua jo taistellaan. — Oi, miten suloista saada levätä! Kuolema lähestyy. No, mitäs siitä? Levätä en kuitenkaan saa! En koskaan saa levätä, ei koskaan mieleni saa rauhaa, sielu kulkekoon minne hyvänsä, aina sinä, kummitus, joka alituisesti seuraat minua, ilmestyisit ja peittäisit minulta tähteni valon. — Taivas, vapahda minut! Valaise tieni! Tai jos tahdot musertaa minut, niin tallaa minut tomuun! Tee se pian ja lopeta taistelu! Kylläkseni olen jo sen kohinasta saanut. — Oi! nyt lähestyvät valkeat henget ja tarttuvat jo minuun. Kuoleman laulu yhtyy myrskyn ääneen; kaikki käy hiljaa, mutta nopeasti. Kuulitko miten sydämeni tuskasta nyt hiljaa pakahtui. — Oi, miten kummaa! Nyt ei Isaa enää ole maailmassa, kevein enkelinsiivin hän liitää valon valtakuntaan. — Ei! hän harhailee pilvissä, avaruuden autiossa erämaassa rauhatonna.]
Vaikka epäilemättä olisi ollut paljon järkevämpää, jos Isa olisi jäänyt kotiin, matkusti hän sittenkin elokuussa Jyväskylään. Matkalla hän oli hyvin heikko ja kävi Kuopiossa lääkärin puheilla, joka kehoitti häntä palaamaan kotiin; mutta sittenkin Isa jatkoi matkaansa, sillä hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä jatkaa opintojaan. Perille tultuaan oli hän jälleen useita päiviä sairaana ja "sylki paljon enemmän verta kuin matkalla. Mutta se johtui vain mielenliikutuksesta", vakuuttaa hän Sallylle kirjeessä (29/8).
Mielenliikutus johtui varmaan siitä, että Isa Jyväskylässä kohtasi jälleen Lydia Laguksen, joka oli jäähyväisiä sanomassa seminaaritovereilleen, sillä Kaarlo Bergbom oli kutsunut hänet Helsinkiin, jotta hän samalla, harjoittaessaan lauluopintoja neiti Mechelinin johdolla, esiintyisi Suomalaisessa teatterissa laulukappaleissa. Lydia Lagus viipyi kuitenkin Jyväskylässä vain kolme päivää, ja sinä aikana toverit hänen kunniaksensa panivat toimeen juhlan, jossa Isa itse lausui tilaisuutta varten sepittämänsä runon "Lydialle".
Lukukauden alussa heräsi seminaarin nais-oppilaiden keskuudessa ajatus perustaa yhteinen lukuyhdistys eli konventti, jossa "eri luokkien oppilailla olisi tilaisuutta lähemmin tutustua toisiinsa ja jossa keskusteltaisiin päivän polttavista kysymyksistä sekä oppilaiden tulevasta tehtävästä ja kaikesta, mikä koski kansakouluja ja isänmaata", niinkuin Isa selittää kirjeessään Sallylle. Isa oli hyvin innostunut tähän uuteen yritykseen ja lukuyhdistyksen ensimäiseen kokoukseen hän "kaikessa kiireessä" sepitti runon "Kutsu taistohon", joka muotonsa puolesta on kaikkein parhaita hänen tuotteitansa ja josta selvemmin kuin mistään muusta runosta voimme nähdä, miten paljon lupauksia ja kehitysmahdollisuuksia hänessä piili. Se kuuluu näin:
Maailmassa raivoaapi sota alinomainen, kunnes valo vallan saapi yli öisen pimeyden. Pimeydellä vielä valta suuri Suomenmaassa on, kunnes pilvipeitteen alta koittaa päivä sumuton.
Ylös, Suomen nuoret naiset!
Lähtään mekin taistohon!
Vaikk' on voimat vajavaiset,
ehkä apuna ne on.
Kyllä kutsumus on suuri —
lähtään matkahan nyt vaan!
Pimeyden jäykkä muuri
kerran maahan kaadetaan.