Valon lippunen jo liehuu, kutsuu sodan kunniaan. Veri urhon rinnass' kiehuu, neiden posket punottaa, sydän hehkuu, silmä loistaa, liehuessa lippusen — suokoon Luoja hänen poistaa Suomestamme pimeyden!
Onnee sulle, sointusalle kielellemme ainian! Julista jo maailmalle ajan tulleen armahan. Ajan, jona arvon kantaa riennot ihmishenkien, ajan, joka voiton antaa valon sotaurhoillen!
Siis sä, Suomi, pääsi nosta muiden maiden rinnalla! Itsellesi maine osta hikes, veres hinnalla! Vielä kerran päivän koitto valkeneepi Suomelle. Sodan päättyessä voitto tunnustetaan valolle.
Armoo valon lähtehestä anokaamme ainian! Muutoin intomme ei kestä: pimeys vie valtikan. Kyllä vastuksemme voittaa lempi, väsymätön työ. Kyllä aamu kerran koittaa, vaikka synkkä viel' on yö!
Lukuyhdistyksestä kertoo Isa myös Lydia Lagukselle seuraavassa kirjeessä, joka muuten on ainoa suomenkielinen kirje, joitakuita pieniä kirjelippuja lukuunottamatta, jonka olen onnistunut saamaan (31/8):
"Me olemme ruvenneet pitämään lukuyhtiöitä joka maanantai-ilta. Yksi on vasta ollut. Siellä luettiin sanomalehtiä ja 'diskuteerattiin' 'af hjärtans grund'. Enimmästi kaksittain ja kolmittain käveltiin lattialla ja 'resonerattiin'. Mutta Isa oli koko illan ihan yksinään. Lukuyhtiön avaamiseksi lausuin minä erään runon ja toverit olivat muka niin kohteliaita, että taputtivat käsiään ja huusivat hyvä, hyvä!"
Samassa kirjeessä kertoessaan eräästä huviretkestä puhkeaa myös hänen kaipauksensa esille:
"Tänä päivänä oli meillä huvimatka Kiusaniemelle. Kyllä Sinä tiedät minkälaista siellä on elämä. Oli nyt kuitenkin hupaisempaa kuin mennä kesänä, jolloin kaikki olivat ihan outoja. Sieltä tultua pyysi neiti Forsberg minua luoksensa… Me lauloimme siellä ja minä lausuin erään runokappaleen ja luin ääneen erään kertomuksen Kristina Nilsonin lapsuudenkodista. Se antoi minulle aihetta ruveta sinusta puhumaan ja se oli niin suloista … Lydia, jos Suomenmaa kerran antaa sinusta saman todistuksen kuin Ruotsi siinä antaa tyttärestään, niin itkee Isa ilosta.
"Jos minut unohtaisitkin — seuraisi Sinua kuitenkin tulinen, sammumaton lempeni ja heikko esirukoukseni kuolemaan asti."
Huonetoverinaan oli Isalla nyt Gusti Demander, ja eräänä iltapuolena syyskuun keskivaiheilla nuoret tytöt läksivät yhdessä luokkatoverinsa, Maria Lönnrotin [Elias Lönnrotin tytär, kuoli keuhkotautiin 1873.] luo, joka ei ollut sisäoppilaana seminaarissa, vaan asui yksityisessä perheessä kaupungilla. Tytöt olivat keskustelleet hyvin vilkkaasti, varsinkin Isa oli innostunut siihen määrään, että hänen poskilleen nousi kirkas puna. Kotimatkalla, heidän noustessaan jyrkkää mäkeä ylös, sai Isa äkkiä kovan verensyöksyn, ja tuon kohtauksen jälkeen ei hän jaksanut enää olla mukana tunneilla. Neiti Lydecken otti hänet nyt luokseen asumaan, jotta tytön ei tarvitsisi päivisin maata yksin huoneessaan ja jotta hän saisi tarpeellista hoitoa.