Neiti Lydeckenin luota kirjoittaa Isa Sallylle (7/10) seuraavasti:
"Et aavista kuinka sairas olen ollut ja yhä vielä olen. Istun neiti Lydeckenin keinutuolissa tyynyjen ja peitteitten välissä, sillä en saa istua pöydän ääressä… Tultuani tänne on minulla ollut seitsemän kertaa verensyöksy. Voithan arvata, kuinka heikoksi sellaisesta verenhukasta olen tullut — ja kun veri on liikkeellä, niin saan kuumetta ja päänsärkyä kaiken muun lisäksi. Olen maannut lähes kaksi viikkoa. Neiti Lydecken on hyvin ystävällinen ja hellä ja pitää minusta äidillistä huolta. Hän ei salli kenenkään muun yöllä maata luonani. Kaikki muutkin opettajat ja toverit osoittavat kilpaa ystävällisyyttään minulle raukalle. Joka päivä saan kukkia, omenia, limonaadia, punssia tai hilloa. Varsinkin neiti Soldan ei tiedä miten ilahduttaa ja hyvitellä 'pikku Isaa'.
"Saa nyt nähdä, miten minun käy. Kukapa tietää, vaikka Jumala meille käsittämättömässä säädöksessään olisi päättänyt katkaista Isan elämän, joka vasta on alullaan — mutta kai Hän tietää, milloin oikea aika on tullut. — Jospa Jumala opettaisi minua oikein tuottavasti sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi. Mutta voihan se myös olla, että saan vielä kauan elää. Jumala yksin tietää."
Ja puhuttuaan Sallyn matkasta ynnä muista asioista lopettaa hän:
"Nyt en uskalla enää kirjoittaa, sillä tämä ponnistus voi käydä minulle kalliiksi… Kirjoita pian, — ehkä Jumala sallii minun kokea vielä sen maallisen ilon, että saan kirjeitä teiltä.
"Rakas Sally, älä ole huolissasi terveyteni vuoksi, vaikka näin valmistamatta kirjoitan sinulle. Olen varma siitä, että Jumala johtaa kaikki parhaaksi."
Usein Isan ajatukset tänä sairauden aikana kulkivat kotiin omaisten ja ystävien luo ja usein hän puhui heistä ja lapsuudenajastaan tovereillensa. Mutta sama ilo ja rauha kuin pohjoista kotiseutuaan ajatellessa ei täyttänyt hänen mieltänsä, kun ajatukset liitivät etelämmäksi, Lydian luo. Tuskalla ja kärsimättömyydellä hän odotti häneltä kirjeitä, ja ilo ja pettymys vaihtelivat hänen mielessään sen mukaan toiko posti hänelle tietoja rakkaimmasta ystävästään vai ei. Ikäväänsä hän usein valittaa Lydian sisarelle, Thildalle pienissä kirjelipuissa, ja haikeutta piilee seuraavienkin sanojen takana, joilla hän lopettaa erään kirjeensä Sallylle. "Tänään sain kirjeen Lydialta, vain pari sanaa; hän moittii minua siitä, etten ole kirjoittanut." Ja kirjoittaessaan Lydialle neiti Lydeckenin luota (11/10) ja kerrottuaan sairaudestaan ei Isa voi hillitä suruaan ja ikäväänsä, vaikka se puhkeaakin esiin vain hiljaisena resignatsioonina:
"Ehkäpä nyt viimeistä kertaa kirjoitan sinulle… Minun täytyy vihdoinkin ruveta uskomaan, että kirjeeni vain rasittavat sinua… Älä syytä kuitenkaan itseäsi, jos joskus huomaisit kylmenneesi. Eivät mitkään lupaukset ja vakuutukset enää tule kysymykseen. Mutta kuule, Lydi, jos joskus illalla maata pantuasi, kun kaikki on hiljaista ympärilläsi, ajatuksesi liitäisivät entisiin aikoihin ja mieleesi ehkä muistuisi seminaari, kuutamo-ilta, joulu tai keväinen yö, niin ehkäpä silloin silmääsi kirpoaa kyynel — haikea kyynel — muistuttaen sinulle Isan alakuloista sielua…
"Olen viime aikoina ollut aivan levollinen, vaikka olenkin sairas. Minulla ei ole mitään niin suurta toivetta, jota taivaallinen Isäni ei voisi täyttää. En vaadi mitään ihmisiltä; siksi olen tyytyväinen. On suloista rakastaa ja kieltäytyä."
Mutta Isan mieli muuttui heti iloiseksi, kun hän Thildan kautta sai tervehdyksen Lydialta tai kun Lydialta tuli kirje, joka uhkui entistä ystävyyttä. Niinpä hänen kirjeessään Lydialle (16/10) on myös aivan toinen sävy kuin edellisessä. "Älä ole huolissasi minun tähteni, kyllä toivon pian tulevani terveeksi", sanoo hän siinä. "Paranen nyt aivan varmaan, kun tiedän, että sinä olet sama kuin ennenkin."