Paria päivää myöhemmin Isa kirjoittaa jälleen Lydialle, tällä kertaa todellakin viimeisen kirjeensä:
"Nyt on minun paljoa helpompi erota seminaarista, kun et sinäkään ole enää täällä. Silloin olin terve sekä ruumiiltani että sielultani. Nyt olen kadottanut kaiken voiman ja halun elää. Olen vielä hyvin huono. Toiset pukevat ylleni ja suorivat hiukseni ja vähinkin sielun ja ruumiin ponnistus rasittaa minua siihen määrään, että henki voi siitä riippua!
"Jos olisin rikas ja eläisin ensi kesään, matkustaisin Italiaan. Ehkä Italian balsaminen ja puhdas ilma voisi parantaa keuhkoni. Vaan — ei — ei! — Tapahtukoon Jumalan tahto!"
Lokakuun 12 p:nä Isa muutettiin opettajatar Charlotta Forsbergin luo, sillä hänen pienessä kodissaan oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin seminaarin seinien sisällä, ja hiljaisuutta Isan ankara tauti ennen kaikkea vaati. Lukujen jatkamisesta ei voinut enää olla puhettakaan, ja Isa odotti nyt vain tietoja vanhemmiltaan, halusivatko he saada hänet kotiin vai voisivatko he lähettää hänelle matkarahoja, jotta hän pääsisi Helsinkiin jonkun taitavan lääkärin hoidettavaksi.
Sairaudestaan huolimatta oli Isa enimmäkseen ylhäällä ja pukimissaan, istuen tavallisesti ikkunan ääressä neiti Forsbergin keinutuolissa punaruutuinen shaali hartioillaan. Kasvoiltaan hän oli käynyt laihaksi, mutta poskilla paloi kirkas puna ja silmät olivat entistään suuremmat ja syvemmät. Usein toverit ja opettajat kävivät häntä tervehtimässä, ja monasti iltasin, kun hän oli hiukan virkeämpi, hän keskusteli neiti Forsbergin kanssa suunnitellen joululomalla matkaa Helsinkiin, jolloin hän saisi taas nähdä Lydian ja kuulla hänen laulavan.
Neiti Forsberg ja hänen sisarensa hoitivat Isaa hellästi kuin omaa lasta, mutta sittenkin tauti edistyi nopeasti. Ja voimien yhä heikontuessa Isan ajatukset irtaantuivat yhä enemmän elämästä ja kääntyivät sitä ratkaisua kohti, joka nyt selvänä väikkyi hänen edessään. Kovaa taistelua siinä kysyttiin ennenkuin nuori, palava sielu jaksoi nöyrästi taipua kovaan kohtaloonsa. Ja tuollaisena taistelun hetkenä hän kääntyi tuskassaan ainoan lohduttajansa, Jumalan puoleen rukoillen:
Hjälp mig min Gud i all min nöd, hjälp mig i plågor alla! Jag vill, min Gud, i lif och död mig i ditt hägn befalla. När jordens sorger trycka mig, jag finner endast tröst hos Dig, världen den ej finnes.
Det är ett under, store Gud med detta syndahjärta! Jag frambär mina klagoljud för Dig i all min smärta. Men när mig intet fattas här, jag ej din nåd, o Gud, begär, då är min fröjd i världen.
Blott då, när där ej finnes frid ej bot, ej hjälp för nöden, man flyr till Dig — i ångst, i strid, när man blir rädd för döden. O, hvarför, hvarför älska vi den onda värld, då vi dock bli i nöd af den ohulpne?
Låt Gud mig städs i lust och nöd min fröjd i Jesu finna, så skall jag öfver sorg och död en lycklig seger vinna. Om jag i glädjen älskar Dig, kan jag i sorgen hålla mig helt tryggt till Dig, o Fader!