[suom.: Auta minua, Jumalani, tuskassani, auta kaikissa kärsimyksissä! Mä tahdon, Jumalani, elämässä ja kuolemassa antaa itseni sinun huomaasi. Kun maailman surut painavat minua, saan lohdutusta vain sinulta, maailmassa sitä ei ole. — Mikä ihme, Jumalani, on tämä synninsydän! Kaikki huoleni kannan sinulle tuskanhetkenä. Mutta kun minua ei mikään vaivaa, niin en pyydä, Jumalani, sinun armoasi, silloin iloni on maailmassa. — Vaan silloin, kun maailmassa ei ole rauhaa, ei parannusta, ei apua tuskassa, me pakenemme sinun luoksesi — tuskassa ja taistelussa, kun kuolema kauhistuttaa. Oi, miksi me rakastamme pahaa maailmaa, kun se hädässä ei kuitenkaan voi meitä auttaa?
— Anna Jumala sekä ilossa että surussa minun löytää iloni Jeesuksessa, niin sekä surussa että kuolemassa saavutan onnellisen voiton. Jos ilossa sinua rakastan, niin surussakin voin turvata huoleti sinuun, oi Isä!]
Kaikkein viimeinen Isan runollinen tuote lie runo "I mörka stunder" (Synkkinä hetkinä), jossa seuraavin sanoin puhkeaa esiin hänen yksinäisyydentunteensa ja koti-ikävänsä sekä keskenjääneen elämäntyön tuottama huoli. Mutta samalla myös kaikesta maallisesta jo irtaantunut ja uutta, kirkkaampaa elämää kohti kohoava mieli:
Här dör jag ensam, utan vän, när lifvets dag tar ända. till norden, till mitt hem igen kan jag ej återvända; jag vissnar i min ungdomsvår, och intet öga skall en tår den glömda Isa sända.
O! hvarför Suomi! har ej jag mitt lif för dig fått gifva! Hur skulle här min lefnadsdag så kort, så gagnlös blifva? Jag har ej nått den drömmens höjd, hvars aning blott till himmelsk fröjd mitt hjärta kunde lifva.
Men knota får — och vill jag ej, då det är Herrens vilja. Att kalla bort mig nu — ack nej! Jag vill mitt hjärta skilja från jordiskt allt — och renad så mot ljuset — från min vass uppstå, lik strandens vattenlilja.
Kanske i himmelns blomstergård en plats mig Herren unnar, där jag uti den Högstes vård uppblomstrar och förkunnar med englarna för er, på jord Guds allmakts och Guds vishetsord med klara stjärnors munnar.
[suom.: Täällä minä kuolen yksin, ystävittä, kun elämän päivät loppuvat, Pohjolaan, kotiini en voi enää palata; minä kuihdun nuoruudenkeväänäni, eikä ainoakaan silmä vuodata kyyneltä unohdetun Isan tähden. — Oi! miksikä Suomi, en saanut uhrata elämääni sinulle? Miksikä piti elämäni tulla niin lyhyeksi ja hyödyttömäksi? En saavuttanut sitä unelmieni huippua, jonka aavistuskin saattoi täyttää sydämeni taivaallisella ilolla. — Mutta napista en saa — enkä tahdokaan, koska se on Herran tahto. Hän kutsuu minut nyt pois — oi ei! Sydämeni mä tahdon irroittaa kaikesta maallisesta — ja sitten puhdistuneena nousta valoa kohti kuin vesililja kaislikosta. — Ehkäpä taivaan kukkatarhassa Herra suo minulle paikan, jossa korkeimman huomassa voi kukoistaa ja enkelien kera julistaa teille, maan päällä, Jumalan]
Vielä viikkoa ennen kuolemaansa Isa kirjoitti Sallylle kirjeen (5/9), josta näkyy, ettei taistelu vielä lähimainkaan ole loppunut.
"Vielä en ole niiden joukossa, jotka ovat taistelleet taistelunsa loppuun tässä elämässä", kirjoittaa hän. "Vielä henki korisee rinnassani ja ilmaisee joka hetki olemassaoloaan… Minun on niin raskasta hengittää, mutta minun tulee kai helpompi olla, kun se lakkaa. Hikoilen myös yöllä, mutta pääsen siitäkin rasituksesta, kun sydän on kylmennyt. Kyllä Jumala rakkaudessaan tekee lopun kaikesta pahasta.