Kuinka suloista kuulla, että te rakastatte minua ja otatte osaa kohtalooni. Hyviä, ystävällisiä ja uhrautuvaisia ovat ihmiset täälläkin — vaikka minä olen paha, oikullinen ja kiittämätön. Sally! muistathan sinä Isaa — hän on aivan entisellään — surullista kyllä!
Parasta olisi minulle itselleni päästä kaikesta. Silloin muutkin pääsisivät minusta. Katkeruutta alusta loppuun, se on sittekin minun luonteeni pääpiirre. Oi, Sally, vuodata kyynel kylmän ja pahan sydämeni tähden pian lumi karistelee jäätyneitä kyyneliä sen yli ja sitten Huh! Mieleni on niin kaamea! Luulen, että minua paleltaa…
Tuntuu niin ikävältä, kun on pakko jättää kaikki seminaarituumat…
Minulla on monta matkan määrää: Italia — Visby — Helsinki — Puolanka — ja hauta. Voitko arvata minne matkustan? Eikö totta? Sinä rukoilet Isan puolesta, että Jumala antaa hänen matkansa päättyä hänen luokseen?
Sinä katsot niin surullisesti minuun. (Kuvasi on pöydällä edessäni.) Älä katso tuolla tavoin! Olen laulanut sinulle kauneimmat lauluni, vaikka koskeekin rintaani. Päätäni särkee tänään — mutta se ei merkitse mitään.
Sano terveisiä omaisilleni ja kerro, että olen terve, melkein aivan terve.
Saa nähdä, saanko nähdä vielä Puolankaa ja teitä kaikkia. Voisinhan minä saada levätä pikku Alicen [Sally Thauvónin sisar, joka kuoli aivan pienenä.] vieressä yhtä hyvin kuin täälläkin. En tahtoisi valittaa. Koetan sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi, Herra — mutta, mutta, tiedäthän, miten petollinen ihmissydän on."
Vielä seuraavana aamuna Isa kirjoitti muutamia rivejä Sallylle puhuen siinä suunnitellusta matkasta Helsinkiin. Ja ikäänkuin katuen edellisen-iltaista kirjettään hän lisää: "Eilen illalla kirjoitin sinulle pitkän kirjeen, mutta sitä en voi lähettää — muuten voisit luulla, että Isa raukka on tullut hulluksi."
Isan matkan määrä, hänen viimeistä kertaa kynään tarttuessaan, oli jo määrätty. Hänen ei tarvinnut lähteä kauaksi parannusta hakemaan, sillä kaiken tuskan ja vaivan vaimentaja, kuolema, toi hänelle parannuksen nopeammin kuin mitä kukaan oli saattanut aavistaa.
Kirkkaana ja kauniina valkeni marraskuun 12 p:n aamu. Yökylmät olivat jäädyttäneet järven laineet ja kirkkaana peilinä kimalteli Jyväsjärven selkä. Ensi kertaa tänä syksynä saivat seminaarin oppilaat luistinlupaa ja iloisin ja reippain mielin nuori parvi kiiruhti rantaan. Mutta tiellä heitä kohtasi odottamaton sanoma: vain hetki sitten, kello kymmeneltä aamulla oli Isa, kaikkien lempimä ja rakastama toveri, vetänyt viimeisen henkäyksensä. Noustessaan aamulla tapansa mukaan ja pukeutuessaan ylleen oli entistään kovempi verensyöksy yllättänyt hänet. Kerran vain kädet ennättivät rukoukseen taipua, kun uusi verensyöksy muutamassa silmänräpäyksessä teki lopun, ja eloton ruumis vaipui neiti Forsbergin syliin.