Kun toverit, keskeytettyään luistinretkensä saapuivat neiti Forsbergin asunnolle, lepäsi Isa kylmänä ja liikkumattomana vuoteella. Kaunis hän oli katsoa kuolemassansa, kuin marmorikuva, josta kaikki taistelun jäljet olivat kadonneet ja johon ikuinen rauha ja autuus oli leimansa painanut.
Mitä toverit tällä hetkellä tunsivat, sen Gusti Demander tulkitsee kirjeessään Sallylle (13/5 73):
"Minäkin uskalsin nimittää Isaa ystäväkseni, sillä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta nuorta tyttöä ennen häntä; minä rakastin häntä siksi, että näin hänessä ilmielävinä kaikki ne ominaisuudet, jotka muodostivat naisihanteeni. Isa oli pieni kanervakukka, sillä samaa suloutta kuin se levittää ympärilleen kuivalla kankaalla, saattoi myös Isa levittää ympäristössänsä. Kaikki, jotka tunsivat hänet rakastivat ja ihailivat hänen vaatimatonta olentoansa ja lahjakasta sieluansa, joka kuului enemmän taivaaseen kuin maan päälle…
Ihana oli Isan lyhyt elämä, mutta vieläkin ihanampi hänen kuolemansa. En koskaan voi unohtaa häntä sellaisena kuin näin hänet muutamia minuutteja hänen kuolemansa jälkeen. Siinä oli jotain niin ylevää, hurmaavaa, sillä kuolema ei ollut painanut häneen jäykkää, kylmää leimaansa, ei, päinvastoin hän makasi siinä aivan levollisena, rauhallisena, marmorinvalkeana kuin vasta syntynyt ihannekuva…
Tyhjän sijan on Isa jättänyt jälkeensä, joka ei hevillä voi tulla täytetyksi…"
Vasta kolme viikkoa kuoleman jälkeen Isan ruumis haudattiin, sillä odotettiin lähempiä tietoja ja määräyksiä Puolangalta. Pitkän matkan ja huonon kelin vuoksi ei ruumista kuitenkaan voitu kuljettaa kotiin, niinkuin Isa oli toivonut, eikä kukaan omaisista edes päässyt hautajaisiinkaan. Vain opettajien ja toverien saattamana kätkettiin Isan maalliset jäännökset maan poveen Jyväskylän hautausmaalla, ensimäisen syyslumen kietoessa luonnon valkoiseen verhaansa. Toverien laulettua hänelle jäähyväislaulun tulkitsi lehtori Järvinen lämpimin sanoin kaikkien läsnäolevien kaipauksen ja surun tunteet. Ja pienenä muistona jälkeenjääneille ystäville jaettiin painettu vihkonen, "Muisteliaisia" nimeltänsä, joka sisälsi viisi Isan parasta suomenkielistä runoa. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, 7 p:nä kesäkuuta 1874, kun Isan hautaa varjostavat tuuheat koivut olivat puhjenneet lehteen ja Lohijoki hautausmaan jyrkän rinteen alapuolella oli katkonut jäiset kahleensa, kokoontuivat seminaarin opettajat ja oppilaat jälleen Isan haudalle. Pieni valkea marmoriristi, toverien ja ystävien pystyttämä, kohosi nyt kummulla, jonka alla lepäävä vainaja oli vielä kaikkien kalliissa muistossa. Kaipaavien ystävien parissa oli myös J.H. Erkko, joka runossaan "Isa Aspin haudalla" kuvasi tämän nuoren neitosen puhdasta ja jaloa luonnetta sekä hänen palavaa isänmaanrakkauttansa seuraavin sanoin:
Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo, yön synkeydeltä rauhan valloittaa, siell' yleni se ihmishenki jalo, jon ruumista tuo hauta tallentaa.
Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
ja isänmaalle kunnia ja voitto
säteili vienosti sen valosta.
Ja siellä hälle sielun hartautta
herätti salon syvä huokaus;
siell' antoi rauhan, riemun runsautta
kotoisen lammen tyyni kirkkaus.
Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
silloinpa vasta löytäis lepoa.