Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
valoa isänmaalle kantamaan,
se rinnastansa levonlaulut ryösti,
kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.
Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
taivaisten tulten asuinpaikka on.
Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
kukinto-ajallansa neitonen;
tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
kotoisen lammen tyyntä nauttien.
Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa, elämänne valoksi loistakohon synnyinmaan!
Kaksi voimakasta tekijää voimme huomata Isa Aspin elämässä: rakkauden isänmaahan ja rakkauden Jumalaan. Tosin molemmat nuo tunteet olivat hänessä vain alullansa, palavana toivona ja hartaana haluna. Samoin kuin hän toivoi kerran voivansa toteuttaa elämäntehtävänsä, samoin hän toivoi myös kerran löytävänsä Jumalassa rauhan levottomalle sielulleen. Koko hänen olentonsa oli kaipausta ja pyrkimystä eteenpäin, mutta vaikka hän ei eläissään ennättänyt mihinkään varsinaiseen päämäärään, ei jättänyt mitään valmista jälkeensä, niin herättää sittenkin koko hänen elämänsä ja olentonsa mitä lämpimintä myötätuntoa. Hänen syvästi lyyrilliset, enimmäkseen surunvoittoiset, syvää uskonnollista tunnetta ja herkkää luonnonrakkautta henkivät runonsa liikuttavat meitä yhtä syvästi kuin hänen elämänsä lyhyt ja yksinkertainen, mutta syvästi traagillinen tarina. Hän oli yksi noita monia, joiden toivorikas elämä loppui ennenaikaiseen kuolemaan — keväthallat Suomen henkisellä viljavainiolla, niinkuin tiedämme, ovat tehneet monta tuhoa — ja vaikka emme voikaan muuta kuin aavistaa kuinka pitkälle hän suotuisemman kohtalon käsissä olisi voinut kehittyä, niin näemme hänessä sittenkin tienraivaajan, joka oli mukana avaamassa ensimäisiä aukkoja koskemattomaan korpeen. Sellaisena Isa Aspin muisto on kauan säilyvä ja pysyvä rakkaana tulevienkin polvien parissa.
LIITE
ISA ASPIN RUNOJA
EN FANTASI.
Mitt hjärta längtat, längtar än, men hvart — det vet ej jag. Det klappar, längtande igen, ja mest i denna dag.
Dit ut till världen står min håg, den sväfvar, sträfvar bort; fast som en oceanens våg, är lif och lycka kort.