— Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan.
Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä. Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet hänet.
— Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti. — Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään.
Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös. Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin hän sai pysytellyksi pystyssä.
— Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä.
— Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. —
Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran.
Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen.
Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta vaipui tuolille istumaan.
— Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut itseänne liiaksi.
Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi alas pohjattomaan syvyyteen.