— Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan ääni oli melkein rukoileva.
— Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä.
Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä.
— Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on tukahduttaa minut.
— Oletteko te sairas, neiti?
— En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te vain huoleti.
Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen kasvonsa ilmaisivat taistelua.
— No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, — minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän luottamustanne.
Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä. Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun.
XIX.
— Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia.