Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — —
Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut nähnyt Herttaa koko päivänä.
He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme.
Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden.
— Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille molemmille.
Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja.
— Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — —
— Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi.
— Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on.
— Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti.