Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä.
Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi.
Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva
Korhonen häntä vastaan.
— Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan.
Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa.
— Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. —
Minä olen valmis kuolemaan.
— Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne, joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen?
Vaimo nyökkäsi päätään.
— Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin.
— Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin olette aivan terve.