Mutta kaikki oli nyt lopussa.
Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni. Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä kuitenkin oli hänen suurin onnensa.
Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää. Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin kohdalle.
— Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan?
Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa. Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa.
— Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle puolelle, sairaan vaimon luo?
— Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat, koettelemus tuntuu joskus liian kovalta.
— Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan.
— Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui hiukan omituiselta.
— Hän oli väsynyt eilisestä.