— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun
Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.
— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he vieläkään ole käyneet.
— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.
Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen. Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle, hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään, mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli ennättänyt mitään tehdä.
— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.
Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.
Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.
Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön. Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen, jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan.
Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää.
Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika, luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin pyörteesen.