— Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä paljon hyvää.
— Sitä kenraali Löfbergkin sanoo. Mutta kaikki eivät ole yhtä voimakkaat luonteeltaan ja rohkeat kuin neiti Fährling.
— Ei siihen tarvita kuin hiukan hyvää tahtoa ja rakkautta. Mutta sitä ei jokaisella ole.
Hertta vaipui mietteihinsä. Olihan hänkin tuollaista työalaa haaveillut, eikä mikään olisi häntä lähtemästäkään estänyt. Ei kukaan häntä täällä tarvinnut eikä kaivannut. Ja kuitenkin hän epäröi, eikä voinut lopullista päätöstä tehdä. Puuttuiko häneltä ehkä rohkeutta, vai eikö hänen harrastuksensa asiaan olisi ollut todellinen?
— Te näytätte niin väsyneeltä, neiti Ek. Te olette liian ahkera ja innokas työssänne.
— En minä ole väsynyt. Harvoin olen tuntenut sellaista työintoa kuin nyt. Mutta tämä työ ei yksin tyydytä minua, vaikka nuo tunnit kenraali Löfbergin luona ovatkin minulle oikeita juhlahetkiä. Minä tahtoisin vieläkin tuntuvammin tarttua työhön.
— Mutta onhan teillä kotinnekin. Tarvitaanhan sielläkin teidän voimianne.
— Oi, älkää puhuko minulle kodistani. Minä olen siellä enemmän yksin kuin ulkona maailmassa, jossa ainakin joskus voi tavata ymmärtävän sielun.
— Ajatelkaa kotia, sanoi Hertta hetken kuluttua, — ilman mitään lämmittävää tunnetta, ilman äidin ohjaavaa kättä. Kun minä katselen noita nuoria tyttöjä, niin minun käy heitä niin äärettömän kateeksi. Heille elämä aina hymyilee, jota vastoin minulle — mitä iloa minulla voisi olla — —
— Te olette katkera, neiti Ek. Ettekö usko että moni on saanut viettää vieläkin valottomampaa nuoruutta kuin te? On saanut taistella toimeentulonsa puolesta, ja saanut kärsiä hairahdusten vuoksi, joihin itse on ollut aivan syytön.