— Uskon sen kyllä. Mutta sen sijaan voi lohdutus olla kahta kalliimpi, kun sen vihdoin on saanut. Onhan esimerkiksi teilläkin Elli, joka pienellä kädellään poistaa kaikki teidän huolenne.
— Te olette niin ivallinen. Jos te tietäisitte mikä rakkaus on, niin te myös puhuisitte toisin.
— Rakkausko? Se on utukuva, jota kaikki ihmiset ajavat takaa, mutta saavutettuaan sen, se haihtuu heiltä käsiin.
— Te herätätte ihmetystäni, neiti Ek.
— Ihmetyttääkö se teitä, että nuorelta naiselta elämä jo on ehtinyt riistää kaikki unelmat? Uneksinhan minäkin kerran, mutta siitä on jo niin pitkä aika. Sanokaa itse, tohtori Hammar, mitä jää jäljelle, jos ihminen kadottaa kaiken sen, mikä hänelle on ollut kallista ja pyhää? Ja juuri sen tähden, etten usko persoonalliseen onneen, tahtoisin saada jotain muuta, joka täyttäisi tyhjyyden omassa itsessäni, tahtoisin antaa ja uhrata jotain kansalleni.
— Mutta ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan.
Soitto salissa oli la'annut. Useita nuoria tyttöjä astui huoneesen. Heidän poskensa hohtivat ja viuhkoillaan he löyhyttelivät itseään. He kerääntyivät Elsan ympärille ja hyväilivät häntä.
— Voi Elsa kulta, kuinka hieno hän on, ja kuinka hyvin hän tanssii.
Luulisi ilmassa lentävänsä.
Elsa naurahti.
— Serkkuniko? No, tanssiihan hän.