Niin, hän rakasti Elliä, tuota hentoa, suloista lasta, joka oli päivänpaistetta varten syntynyt. Hän tasoittaisi hänen tiensä, niin ettei hänen koskaan tarvitsisi mitään kärsiä, eikä tulla katkeraksi, niinkuin Hertta. Hertta parka! Hänen silmänsä olivat syvät ja surulliset, niiden katsetta ei helposti unohtanut. Mutta miksi hän oli katkera ja tyly ja miksi hän puhui niin ivallisesti Antin suhteesta Elliin? Olisiko hän huomannut sen, mitä Antti ei itsekkään käsittänyt, ei ajatellut, ainoastaan joskus hämärästi tunsi… Ei, hän oli vain niin hermostunut ja väsynyt tänä iltana. — — —
Luutnantti Taube vei Ellin sivuhuoneesen istumaan. Matala sohva oli suurien kasvien peitossa ja himmeä kattolamppu antoi huoneelle salaperäisen leiman. Luutnantti Taube kohotti viinilasia.
— Maljanne, neiti Elli, meidän uudistetun tuttavuutemme malja! Tiedättekö kuinka hyvin nuo kiharat teitä pukevat, teidän ei pidä koskaan niistä luopua.
Elli leikitteli viuhkallansa.
— Sanokaa, ettei se ole totta, mitä teistä kerrotaan, eihän se voi olla mahdollista, että te olisitte kihloissa! Ja kenenkä kanssa sitten? Vakavan kirjatoukan. Ei hän teille sovi.
Elli säpsähti. Hän oli kokonaan unohtanut Antin, hän ei ollut kertaakaan muistanut häntä koko iltana. Hän oli antanut itseään sokaista, tanssi oli noussut hänelle päähän ja viini kiihoitti hänen vertansa.
— Antakaa minun mennä. Elli nousi istualtaan. — Mitä muut sanoisivat jos he tietäisivät että olen kahden teidän kanssanne, erillään kaikista toisista.
— Eivät he sano mitään, pikku Elli, tehän olette kihloissa.
Elli riuhtaisi kätensä irti, jota luutnantti Taube koetti pidättää. — — —
Budoarista kuului vilkasta keskustelua. Rouva Löfberg istui mukavassa korituolissa ja sohvassa, talon emännän rinnalla, rouva Illman. Senaattori Taube ja kenraali Löfberg juttelivat ikkunan ääressä.