— Tiesinhän minä sen edeltäpäin, sanoi rouva Illman kiihkeästi, — heidän kanssaan ei koskaan tule toimeen. He tekeytyvät puolueettomiksi, mutta ovat itse asiassa punaisempia kuin koskaan ennen.
Rouva Illmanin kiihkeä ääni veti herrojen huomion puoleensa. He vetivät tuolinsa lähemmäksi rouvia ja kenraali Löfberg sanoi naureskellen:
— Luulenpa että rouvat ovat törmänneet yhteen. Onko sula sovinto rikottu?
— Minä en ainakaan enää tahdo olla heidän kanssansa tekemisissä, sanoi rouva Illman yhä kiihtyvällä äänellä.
Rouva Löfberg oli iltamatoimikuntaan pyytänyt muutamia ruotsinmielisiä naisia, hän oli toivonut voivansa panna toimeen iltaman, johon molemmat puolueet ottaisivat osaa. Mutta aie oli mennyt myttyyn. Jo ensi kokouksessa oli erimielisyyttä syntynyt ja molemmat puolueet olivat pitäneet puoliansa. Olihan niitäkin, jotka olivat koettaneet sovittaa, mutta se ei onnistunut, kun riita lopulta muuttui persoonalliseksi. Rouva Tauben ehdoituksesta oli päätetty pitää kaksi iltamaa, kumpikin puolue eriksensä.
— Onhan se vain eduksi, puolusteli rouva Taube. — Tungos on siten vähempi ja tunnelma kodikkaampi. Se, joka haluaa, voi sitä paitsi ottaa osaa molempiin.
— Ihmeellistä se vaan on, ettemme voi sovinnossa elää, sanoi rouva Löfberg. — Eikö ole yhdentekevää, mitä esitetään milläkin kielellä, kun vaan molemmat pääsevät oikeuksiinsa.
— Onko se yhdentekevää, intoili rouva Illman, — jos koko ohjelma on ruotsinkielinen, paitsi mahdollisesti jotakuta suomalaista lausuntokappaletta. Niin, niin, minä tunnen nuo rouvat, suoraan sanoen, he halveksivat meitä ja meidän kieltämme.
Keskustelu kävi ruotsiksi niinkuin tavallisestikin suomenmielisten rouvain keskuudessa.
— Arvoisat rouvat ovat osittain itse syypäät tuohon halveksumiseen, sanoi kenraali Löfberg. — Jos te itse käyttäisitte kansan kieltä, niin voisitte myöskin vaatia, että muutkin pitäisivät sitä arvossa.