Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa, pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva, joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi sen kosteita silmiään vasten.
Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa.
— Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä.
Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla.
— Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille talonpojillesi hyvät päivät.
Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen jälki kadonnut.
Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät uudelleen.
— Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää.
Kenraali Löfberg läksi huoneesta ja sulki oven jäljessään. — —
Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin korkealle.