— Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään.
— Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä matkasta.
Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan.
Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet.
— Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. —
Varmaan kaikki teidän omaa työtänne.
Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka. Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen.
— Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään.
— Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään.
— Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä toiseksi luonnoksi.
Palvelustyttö avasi ruokasalin oven.