Tämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja pehmitti häntä.
Kun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui rukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen sydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä juohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta lemmestä.
"Kuka sinua oli saattamassa nummen poikki?" kysyi hän.
"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se tapahtui?"
"Älä toki sitä usko, Geesjen?" kuiskasi äiti.
"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä pane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka on hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?" Ja tämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä kylmyyttänsä.
"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra", huudahti Geesjen ja purskahti itkemään.
"Thijs, Thijs!" sanoi äiti ja pudisti päätään.
Thijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen niitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään. Geesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen kylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita ja puolustuksia: "Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että hän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa häväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan vaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko syödä hänen leipäänsä… mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut rukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa, ja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata, miten sinä kohtelet minua." Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla, kauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli maannut tuolilla hänen vieressään.
Geesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin — vaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.