"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan kustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä aurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin."
"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee, Thijs", sanoi äiti vakavasti. "Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa. 'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se päivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää, Thijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet työtä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten…"
"Äiti!" keskeytti häntä Thijs tuimasti.
"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä viimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut minulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja sinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet sinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin."
"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä kenellekään tiliä?"
"Eikö kenellekään?" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi, oli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. "Älä koetakaan puolustaa itseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu vieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi." — Tällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti koskaan ennen puhunut.
"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni", rukoili
Geesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.
Mutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. "Äiti", sanoi hän; "jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois talosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja omia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen."
"Sinä et mene mihinkään, Thijs", sanoi äiti päättävästi; "minä kiellän sen."
Omituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo oli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana pöydän edessä. Sitten sanoi hän: "Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen sen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa. Antakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta." Hän oli tarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut tarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: "ja lainatkaa minulle hiukan rahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana."